Ihanakamala parisuhde

Totuushan on että suurin osa parisuhteestani on ollut työtä. Toiset sanovat että ”niin se vain on” toiset taas ovat ihmeissään koska oma parisuhde on aina ollut niin kovin ihanaa ja kaunista. Jälkimmäinen tosin kalskahtaa vakavasti valheelta, tai sitten ihmeeltä..

Olemme kuuden vuoden aikana saaneet kolme lasta, painittu pahojenkin mustasukkaisuusongelmien kanssa, työnarkomanian kanssa, kun ja jos valitan asiasta niin kuulen ”No mutta eikö ole hyvä vaan että rahaa tulee kun mies on aina töissä?”, vastaan että EI. Se mitä perhe ja parisuhde kaipaa kipeimmin on aika, se että ollaan yhdessä, tehdään yhdessä, mennään yhdessä, kiukutellaan kun toisen naama alkaa kesäloman aikana jo ottaa päähän.. Meiltä puuttuu tämä kaikki. Eikä ole sitä rahaakaan kummemmin kun ei tuo mies kuitenkaan mikään kansaedustaja ole..  Ja kolmeen pieneenkin lapseen menee yllättävän paljon rahaa, saati sitten jos teet yhdenkin virhearvioinnin rahankäytössä.. Me olemme huom. tehneet useampia, mikä vaikuttaa vahvimmin vallitsevaan ”köyhyyteen”, olemme siis kusessa, rahallisesti. Yritämme kaiken muun keskellä pelastautua, toivottavasti onnistumme. Jos emme, niin se mikä jää jäljelle on perhe ja parisuhde, joten tämän pelastusrenkaan olisi silloin oltava täysi mieluummin kuin puolityhjä.

-Kirjoitin tämän muutama kuukausi sitten. Tällä hetkellä raha-asiat alkavat taas olemaan paremmalla tolalla. Olemme tehneet kipeitä ja raastavia päätöksiä materian suhteen ja laittaneet perheen etusijalle. Myymme turhuuksia pois ja talokin lähtee, koska valitettava totuus on että yliarvioimme potentiaalisuutemme remontoida sitä. Tässä vaiheessa huomaan myös kuinka paljon parisuhteemme toinen osapuoli on minuun luottanut kun olen kertonut mielipiteeni siitä mitä pitäisi tehdä että asiat helpottuvat ja yhteisten pohdintojen tuloksena olemme tehneet radikaaleiltakin vaikuttavia ratkaisuja.

Luulen että suurin syy miksi ihmiset ajavat itsensä ahdinkoon on ylpeys. Kun tulee tiukkaa niin hävettää alkaa tinkimään ja sitä miettii että mitähän kaikki nyt ajattelevat… Minulle sillä ei ole merkitystä, ainoastaan meidän ihmisten hyvinvoinnilla on. Huomaan kuitenkin että toiselle meistä tässä parisuhteess tuottaa jopa tuskaa luopua materiasta ja ”joutua astumaan askeleen taaksepäin”. Ilmeisesti elämässä kun pitäisi mennä eteenpäin, tämäkin tosin on mielestäni ihan katsojasta kiinni että mitä eteenpäin meneminen tarkoittaa, toiselle se tarkoittaa että tiettyyn ikään mennessä pitää olla sitä sun tätä näkyvää, koulutus, hyvä työ, ydinperhe, olla naimisissa jne. jne. Minulle se tarkoittaa sitä että voin olla sisältä syvältä asti tyytyväinen tekemiini valintoihin ja olla riippumattomasti onnellinen. Yritän kovasti opettaa samaa ideologiaa myös puolisolleni, kuitenkin kunnioittaen myös häntä omana persoonanaan.

Hyvää syksyä kaikille. Nauttikaamme romanttisista pimenevistä illoista, veden ropinasta ikkunoita vasten, kynttilöiden polttelusta, villasukista….. oijoijoi! Rakastan syksyä!

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe

Life just goes

Menneet päivät ovat olleet mielenkiintoisia, kuulin juuri eilen että on hienoa miten sinut olen itseni ja ulkonäköni kanssa. Nojoo, olen, joka toinen päivä.. Mutta kai se on jo voitonpuolella. Olen myös hyväksynyt oman luonteeni sellaisena kuin se on, ei se aina ole kiva tai hyvä, mutta sekin on minä. Tottakai haluan kehittyä aina parempaan suuntaan monellakin tavalla, no ulkonäöllisesti en oikeastaan koska nykyinen riittää ihan hyvin, mutta joskus häiritsee ihmiset jotka saattavat ihan suorasanaisestikin tuoda esiin että minä en saisi olla sellainen kuin olen, minun pitäisi olla jollain tavalla erilainen. Sellainen on jotenkin todella ärsyttävää. Ja jos en voi muuttaa itseäni niin voisinhan vaikka esittää julkisesti muuta kuin olen….. Sanonpa vaan että NO EN!

Olen kovaääninen, joskus aika raakasanainen ja suora. En silti tietentahtoen halua ketään loukata ja jätän sanomatta minua häiritsevästä asiasta jos koen ettei minun mielipiteeni muuttaisi asiassa mitään… Jos lapset eivät tottele sanomisella niin kyllä aivan varmasti karjahdan, no niin, ja he tottelevat.. Valitettavan usein sanominen ei auta, olen yrittänyt sanoa eri äänenpainoilla, eri tavoilla, tiukasti, hempeästi, monta kertaa, yhden kerran, olla sanomatta, katsoa tiukasti ja hiljaa, yrittänyt sanoa yksinkertaisia ohjeita, selittänyt…. Mutta ei niin ei. Ensin sanon ja jos sanominen ei auta, karjahdan. Jonka jälkeen sitten kuunnellaan kun selitän miksi pyysin tekemään jotain, miksi näin ei saa tehdä, miksi… Liikun kolmen pienen lapsen kanssa yleensä yksin kaikkialla, siis oikeasti lähes aina, olen kotiäiti ja lasten kanssa aina, minun on pakko saada heidät ruotuun ihan missä miljöössä tahansa, voi olla että yksi meinaa singota autotielle kun näkee kivan ötökän siellä, kaupassa yksi yrittää rummuttaa lasipurkkien kansia, sitten kiipeillään jossain sopimattomassa paikassa tai hillutaan vain kävelytiellä siten että yksikään polkupyöräilijä ei voisi vahingoittumatta pujotella hyppivien ipanoiden ohi… Tämäkin on sitten kaksipiippuinen juttu, joko minua katsotaan rumasti kun sanon lapsille kovaan ääneen ohjeistuksia tai sitten minua katsotaan rumasti kun annan lasten hillua, anteeksi vain kaikille mutta minä mieluummin korotan ääntäni enkä oleta että minun lapseni ovat maailman napa, heitä paapotaan ja varotaan ja he saavat tehdä mitä vain.

Nuorempana kuvittelin vielä että minun pitäisi ihan oikeasti muuttua, kuvittelin että ihmisenä kehittyminen on muuttumista. Oikeasti, olen nähnyt sen kuuluisan valon tämän asian suhteen ja ei se niin mene, vaan niin että oppii olemaan tyytyväinen itsenään. Kehittyä voi toki, mutta toiset piirteet eivät lähde kulumallakaan pois, ja silloin ne kannattaa vain hyväksyä itse ja tajuta että ympäristö ei välttämättä ymmärrä tai hyväksy.

Kuvittelin muuten myös että äitiys muuttaa minut yhtäkkiä pullantuoksuiseksi ja hempeäksi.. köh. Voiko ihminen todella olla niin naiivi. Joka ikinen periaate joita rakensin mielessäni vielä lapsettomana, on murtunut ajan kanssa, enemmän tai vähemmän..

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe