Neljän vuoden terapiajakso

Lähes kolme viikkoa sitten elämässäni loppui todella pitkään kestänyt ajanjakso. Kun pääsin sinä tiistaina kello kymmenen jälkeen aamulla kotiin, kyynelet valuivat poskilleni ja käperryin poikaystäväni viereen itkemään. Tuntui, kuin olisin menettänyt hyvän ystävän ja että osa minusta olisi lopullisesti poissa.

Olen käynyt lukion toisesta vuodesta lähtien koulupsykologilla. Elämässäni oli tapahtunut monia surullisia tapahtumia, joiden vuoksi avun hakeminen oli tärkeää ja luonnollistakin. Luulin psykologikäyntieni päättyneen lopullisesti lukion jälkeen, mutta päästyäni uuteen kouluun sain sähköpostiini jännittävän viestin. Samainen koulupsykologi työskenteli myös uudessa koulussani ja kysyi haluaisinko jatkaa käyntejä hänen luonaan. Vastasin myöntävästi. Oli helpottavaa saada purkaa omia ajatuksiaan ja pelkojaan selittämättä menneisyyttään kokonaan uudestaan.

Jo viime syksynä oli selvää, että tuleva kevät ja kesä olisivat käyntieni viimeisiä hetkiä. Pelkäsin pahinta ja erityisesti sitä, miten tulisin pärjäämään ilman ulkopuolista tukea. Viimeiselle käynnilleni tein selviytymissuunnitelman, jossa kävin läpi keinoja ja ihmisiä, joiden avulla helpottaisin masennusta, stressiä sekä ahdistusta. Käynnin lopussa psykologi kiitti minua tästä yhteisestä matkastamme (sillä olin ollut hänen pitkäaikaisin asiakkaansa), hymyili minulle ja minä hymyilin takaisin. Olisin halunnut sanoa niin paljon, kiittää vielä enemmän, ilmaista edes jollain tavalla suruni siitä, miten tämä kaikki loppuu. Mutta en sillä hetkellä pystynyt. Astuttuani kouluviraston ovesta pidättelin kyyneleitä, jotka vuodatin vasta kotiovelle päästyäni. Oli vaikeaa tajuta, että se kaikki oli nyt ohi.

Tulen mahdollisesti näkemään psykologiani vielä pari kertaa syksyllä. Mutta sen jälkeen käynnit eivät ole enää mahdollisia. Olen silti äärettömän kiitollinen, kuinka hänen kaltaisensa ihminen on käyttänyt minuun aikaansa ja kuunnellut mielessäni pyörivät huolet ja murheet. Toivon, että kaikilla olisi mahdollisuus saada samanlaista terapiaa ja hoitoa mitä itse olen saanut. Mielestäni ihmisten kohtaaminen, olipa kyseessä sitten pidempiaikainen ystävyyssuhde tai lyhyt yhteinen hetki, on elämässä parasta.

hyvinvointi mieli syvallista
Kommentit (3)
  1. Voin samaistua, tulee todella tyhjä olo sen jälkeen kun ei olekaan sitä henkilöä jolle voi keskustella joka viikko. Jaksamista sinullekin jatkoon ☺️!

  2. Itselläni oli viimeinen kelaterapian käynti alkuvuodesta. Ja kyllä oli outo olo, kun 3 vuoden säännölliset terapiat oli käyty. Kun oli tottunut tasasin väliajoin puhumaan toiselle kaikesta ja sitten ei olekkaan ketään jolle avautua. Vaikka loppuaikoina moni asia olikin jo käsitelty ja tuntui lähinnä kuulumisten vaihdolta. Mutta silti. Hän kuunteli aina (vaikkakin maksua vastaan). 😄

    Tsemppiä jatkoon!

    1. Kummallista, kommentti hyppäsi tuonne ylös mutta sinulle kuitenkin tarkoitettu!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *