Jälleen uusi aamu, jolloin taivas näyttää tutun harmaalta katsoessani ulos makuuhuoneen verhojen välistä. Maisema on kuitenkin erilainen, sillä torstaina muutimme ystäviemme avustuksella uuteen kotiin. Yllätyin, miten vaikeaa tähän asuntoon on tottua, sillä aiempi 48,5 neliön kaksio oli tuntunut kodilta lähes ensimmäisestä päivästä lähtien. Toisaalta tiedän, että muutoksen hyväksyminen vie aikaa. Varsinkin, kun koti ei vielä ole lähellekään valmis.

Kello on jo vailla kymmenen, sillä olimme eilen viettämässä iltaa hyvien ystäviemme kanssa. Vaikka en olekaan alkoholin suurkuluttaja, on sen käyttöä tullut pohdittua viime aikoina. Usein tuntuu, että sen käyttö on itselleni enemmän sosiaalinen juttu kuin mielekästä tekemistä. Siitä tuleva haitta on nimittäin lopulta suurempi kuin hyöty. Tykkään kyllä maistella viinejä, mutta enpä tiedä… Toivottavasti joku päivä oppisi olemaan kokonaan ilman.

Seuraava ajatus on, että mitä sitä tänään tekisikään. Veisikö muuton aikana ylimääräiseksi osoittautuneet tavarat poikaystäväni isovanhemmille säilöön muuttolaatikoiden kanssa (oma varastomme valmistuu vasta joulukuun alussa), vai siivoaisiko kotia? Mutta sitä ei voi oikein tehdä kun ylimääräiset tavarat ovat täällä… Ehkä ne on siis fiksuinta viedä pois. Ajattelen myös ylioppilaskoe -uusintoihin lukemista, mutta tiedän etten pysty keskittymään, kun koti näyttää vielä tältä. Enkä ole varma, jaksanko lähteä kävelemään 3,7 kilometriä kirjastoon enää tähän aikaan. Valintoja valintoja, vai pelkkiä tekosyitä? Alan tuntea syyllisyyttä, vaikka tiedän että se on turhaa.

Koitan jälleen muistaa olla armollinen itselleni, vaikka ei se aina ihan helppoa olekaan. Mieleni on niin täynnä tehtävää ja päätettäviä asioita, ja joskus niiden ylöskään kirjoittaminen ei auta. On pieniä ja suuria päätöksiä, helppoja ja vaikea, pelottaviakin… Joskus sitä jää liiaksi pohtimaan, entä jos olisi valinnutkin kaiken toisin ja millaista se elämä nyt olisikaan. Sitten sitä havahtuu ja tajuaa, kuinka pomppuista elämä meillä jokaisella onkaan. Kuinka oma asenne ja tahtotila lopulta määrittelevät kaiken. Kuinka sitä pystyykin oikeasti mihin vain, jos tarpeeksi haluaa. Havahdun ja tajuan, että huomenna pitää laittaa viestiä psykologille. On taas niin paljon puhuttavaa. Jos mielentila ei ole kunnossa, ei ole arkikaan eikä sitä kautta elämä. Ei ainakaan minulla.

Nousen ylös ja kävelen keittiöön. Avaan melko täyden jääkaapin oven ja päätän tehdä tomaattimunakasta aamupalaksi. Katsoessani uudestaan ikkunasta näen keskeneräisen rakennustyömaan, mutta myös palan kirkkaan sinistä taivasta. Laitan aamupalan teon ajaksi soimaan jazz -musiikkia ja kuvittelen itseni istumassa kahvilassa jossain päin Eurooppaa. Reissukuume olisi kova. Tammikuussa sitten, ainakin jos kaikki menee suunnitelmien mukaan.

Huomenna alkaa taas uusi viikko.