Olen ihan poissa päästäni, mutta ei se haittaa.

Jos on jumalaa, mitä minä uskon, että ehkä on, niin mulla on sanottavaa. Me ei vaan ehkä huomata häntä tai ei tahdota huomata. Hän puhuu meille kaiken aikaa. Joka sekunti. Haluatko huomata sen, se on ehkä sinusta kiinni. Asioita ei aina tajua tai ymmärrä. Olen ihan poissa päästäni, mutta olen tosissani.

Joka sekunti.Aina kun sä näät jotain, se on häntä. Hän puhuu sinulle. Ne puhelinilmoitukset, jota sä saat vaikka iltalehdeltä, Yleltä, ystäviltä, mistä lie – se on häntä ehkä tavoittelemassa sinua. Kaikki ne asiat mitä sinulle tapahtuu, se on hänen tapaansa tavoittaa sinua. Mä oon ehkä ylimielinen, kun ajattelen näin, mutta tätä mietin tänään. Ei se oo yhtään sen vähempiarvoisempaa kuin muiden mielipiteet.

Juttelin työkaverin kanssa eilen ja hän sanoi olevansa yksinäinen. Hän tuli luokseni juttelemaan.

Juttelimme musiikista ja lyriikoista. Hän kuuntelee Avenged sevenfoldia. Heillä on aika aggressiivisia sanoituksia ja musiikkia, mitä en mielelläni kuuntele, mutta ymmärrän, että se musiikki rauhoittaa rauhatonta ja ehkä vihaista mieltä. Voi olla Jumalan tapaa rauhoitella sinua? En tiedä.

Siirryimme aiheesta jumalan olemassaoloon. Hän ei muistaakseni uskonut jumalaan, mistä en minäkään ole täysin varma – mutta mietin, että hän loi tämän kaiken ja antoi meille tämän kaiken. Ruoan, maan, eläinlajit. Sään, luonnon, meret. Hän antoi meille kaiken, koska rakasti niin paljon ja tahtoi antaa kaiken. Varmaan se keksii koko ajan lisää, en tiedä, ehkä tavoitellakseen meitä. Onkohan kaikki jo keksitty. Joka sekunti hän puhuu. Kaikki mitä sinä näet, minne katseesi suuntaat – se yksinäinen lintu jossain. Se koira mitä sinä katsot, kun joku lenkittää. Se lapsi mitä joku työntää rattaissaan. En tiedä mitä hän sanoo, mutta jotenkin hän tahtoo puhua. Oletan. Luulen.

Hiljaisuudessa on ihanaa olla, mutta aina ei ehkä pää kestä, kun ajatukset ovat yhtä sekamelskaa ja toistan sanoja ja lauseita mielessäni. Ääneen puhuminen rauhoittaa. Onko se hänen tapaansa tavoittaa sinua? En tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Tietysti jää kysymys, miksi maailmassa on ikäviä asioita. Miksi niitä tapahtuu. En osaa sanoa. Miksi haluat mennä kapakkaan juomaan? Kaipaat seuraa? Kaipaat alkoholia? Kaipaat jumalan seuraa? Ehkä sä oot jumalan seurassa kun oot kapakassa?

Menet hevosen kanssa ratsastamaan? Ratsastat hänen kanssaan. Luet kirjaa? Luet kirjaa hänen kanssaan. Juttelet itseksesi? Juttelet hänen kanssaan. Mä en osaa sanoa tähän muuta. Älä pelästy. Tänään on kaunis ilma. Aika syksyinen, mutta ilma on raikas ja tuoksut on kivoja. Aurinko paistoi hetken. Paistaa edelleen.

Mä en osaa sanoa siihen vihaan mitään. Älkää vihatko. Älkää vihatko.

Minun kanssa saa hei olla eri mieltä. Tulkaa sanomaan, niin mä mietin asiaa. Ehkä uusiksi. Maailmassa on paljon asioita mitä välttelen, tai kiistän, koska en kestä totuutta. Väkivalta. Ikävät asiat. En tiedä miksi. Mutta olen aika varma tästä – mutta tiedän, että voin olla väärässäkin.

Kaikki ne asiat, mitä minun elämässäni on tapahtunut – se on hänen tapaansa tavoitella minua. Ehkä olen ylimielinen. En tee sitä tarkoituksella (luulen) enkä tee sitä aikoakseni pahaa. Kaikki ne asiat, mitä olen tehnyt, ja ehkä sinäkin, on hänen tapaansa kurkotella kohti sinua. En osaa selittää paremmin, sitä joutuu varmaan miettimään tarkemmin. Antaa hautua?

Olen ihan lauantaissa, vaikka tänään on sunnuntai. Katson The Officea taustalla. Näin outoja unia. Ne unetkin kertoo meille jotain – ehkä päivästä. Minulle ne ainakin on ollut sellaisia. Eräänlaisia ’ennustuksia’ päivästä – tai sinusta itsestä, en tiedä. Niiden sanomaa joutuu miettimään, mutta itse huomasin, että ne asiat mitä unissa nään, toteutuu jollain tapaa päivän mittaan. Ei varmaan kaikilla. Ne unen merkitykset joutuu itse avaamaan, kun elämästäsi tiedät sinä itse.

Tää riittää. Kiitos. Hyvää sunnuntaita!

Mistä mä tänään kirjoitan. Mulla ei oo mitään sanottavaa.

Te tiiätte musta kaiken. Keitin kahvia ja nyt soi Elton John. Mietin isää mitä hän tekee. Kuunteleekohan sekin musiikkia. Mä en tiedä miksi mietin häntä. Varmaan tää rakkaus häntä kohtaan on niin vahvaa.

Mä haluaisin olla ku äitini. Äiti on mun roolimalli. Totuus on se, että mä oon varmaan aika erilainen pohjimmiltani. Itken kaikelle ja oon herkkis. Äiti saavuttaa aina kaiken eikä pelkää sanoa mitä mieltä on. Mulla ei oo mitään, mitä tahtoisin saavuttaa, mutta tahtoisin olla yhtä vahva luonteeltani. Vahvuus ei ole kirosana, mutta ihmettelen syvästi mistä se sisäinen vahvuus tulee. Ihan mieletöntä.
Äiti luki mulle lapsena elokuvien tekstityksiä. Hankki Bratz-nuket. Hankki mulle kuulolaitteet. Siitä olen varmaan aina katkera, siitä totuudesta, että tarvitsen kuulolaitteita, mutta nolottaa myöntää, että elämä on aika siistii näitten vempeleiden kanssa. Harmittaa, että tarvitsen niitä. Nyt kun saisin itsevarmuutta kantaa niitä ilman, että häpeän asiaa.

Mulla oli eilen ihan outo päivä…
Kuuluuko sitä ihmisten siirtyä elämässään eteenpäin, kun läheinen lähtee? Minusta sitä rakkautta saa antaa. Eihän se mene hukkaan. Tästä saa olla eri mieltä kanssani. Mut minä uskon vahvasti siihen, että se rakkaus ei mene hukkaan, ja jos menee, et sinä ’menetä’ siinä mitään. Rakasta vaan. Ehkä ne elää sydämessä, ehkä ne elää, mistä me se tiedetään. Joten saat puhua kuolleille läheisillesi minun puolestani. Minä puhuin eilen ja varmaan puhun edelleen. En osaa päästää irti, mutta en tiedä kuuluuko sitä päästää irti. Sitä voi mennä hautaansa kaivaten rakkaitaan, kipeäähän se tekee, mutta eikö se ole oikein jatkaa vaan rakastamista?

Täällä kuuluu itkeä kaikelle ja minä en jaksa itkeä. Tulen varmaan aina olemaan itkijä. Pitäisi ottaa se ammatikseni. Paljonkohan mulle maksetaan.
Mulla ei oo ammattia. Tuleekohan musta mikään…? Luovuin insinöörinopinnoistani ja olen siitä aika varma. Voi olla, että tulen katumaan sitä, sillä vanhempana on entistä vaikeampaa saada töitä ilman ammattia…mutta mietin, jos kouluttautuisin mihin vaan. Ne ottaa mut, kai? Musta varmaan olis insinööriks, mutta sisimmässäni tiedän, etten oo insinööri-ihminen. Tai sit se on sen vastuun pakoilua, etten halua tehdä päättötyötä. Mä en oo yhtään looginen ihminen, joka sais aikaan tieteellistä tekstiä. Näette sen varmaan tästä. Ennemmin kirjoitan päiväkirjablogia kuin edistän tiedettä. Ehkä mä edistän yhteiskuntaa jollain muulla tapaa. Nyt teen elektroniikkalaitteita.

Mitä mä teen. Pitää mennä töihin? Menen ihan mielelläni, mutta joskus työarki puskee päälle. Se työn todellisuus. Yksinkertaisesti teet asioita mitä et haluaisi tehdä. Se on harmillista. Onko mulla vaan sellainen työ? Varmasti joillakin on työ, mitä tekee ihan mielellään, mutta minä ajattelen sen niin, että elämä on tehty nautittavaksi – kuluta se ihan miten sä haluat. Tietty rahaa pitää saada jostain, bakteeritkin teki työtään aikojen alussa kun niiden piti saada ravintoa ja samaa tehdään mekin. Tää nyt oli jostain sfääreistä vedettyä, mutta tajuatte mitä tarkoitan.

Mä tykkäsin kirjoittaa novelleja lapsena. Nolottaa mitä kaikkea mä kirjotin, mutta se oli rakkaudenkaipuuta. Nolottaa. Mut se oli kivaa. Täytyy olla masokisti tai jotain. Mä oon ihan alasti näiden novellien kanssa. Ei musta kirjailijaa tuu. En mä saa niitä tarinoita loppuun, sillä se on aikamoista työtä koittaa keksiä juonenkäänteitä ja kiinnostavia juttuja. Ei se oo kirjoittajillakaan helppoa, hei. Kunnioitan sitä, miten ne puurtaa ja miettii. Se tuntuu pieneltä, mutta koitas itse keksiä tarinoita mikä ei ole kopio jostain. Kaikki on jo melkein keksitty.

Mä joskus istun kotikerrostaloni kalliolla polttelemassa tupakkaa ja kattomassa maailmaa. Siitä saa jotain rauhaa. Viime sunnuntaina lukitsin itseni ulos asunnosta ja käppäilin sinne. Aurinko paistoi. Olin ulkona polttamatta. Oli aika hieno kokemus. En mä varmaan uskalla olla polttamatta ja katsoa maailmaa ilman tupakkaa. Ehkä makukysymys.
Tiedän, että vanhemmat ei tykkää kun poltan. Ehkä mä luovun. Hyväksyin sen, että olen koukussa, mutta nautin siitä. Elämä on kyllä kaunista ilmankin…Pariisissa istuin jossain kulmaravintolassa ja katselin elämää…se oli jotenkin esteettinen kokemus. Istut vaan ja katot kun muut menee menojaan.

Nyt tajuan mistä ne puhuu, kun puhutaan siitä, että mietit aina seuraavaa tupakkaasi. Säälittävää, mutta en edes huomannut sitä kuin vasta nyt. Se tuli jotenkin itsestään.

Pitäisi mennä töihin! Tiiätteks, että mä olin rasavilli lapsena. Tai en omannut käytöstapoja. Sanoin joskus pahasti ihmisille, ja tarkoitin niitä, tietämättä miltä sellainen tuntuu. Menin omia menojani. Olen nykyään erilainen, niin mä luulen. Ajatuksia en saa ruotuun, mutta yritän. Ehkä ensin tulee huono ajatus ja sitten hyvä. En tiiä. Adjektiiveja ja sanoja on keksitty, mitkä satuttavat. Yritän luopua kaikesta, mikä voisi vähänkään satuttaa. Yritän aika kovaa. Se menee varmaan jo absurdismin puolelle, mutta olen sinut sen kanssa. Minusta on ihana olla tälläinen, vaikka pinnan alta löytyy se ihmismäisyys etten aina jaksa. Oon yks herrasmies. Aina kaunistelemassa lauseita.

Mistä mä kirjoitan vielä? Pitäisi tallustella bussipysäkille. Päivä lähtee taas rullaamaan. Hyvää päivänjatkoa kaikille.