Huomenta!

Aamuissa on jotain hienoa. Voit viettää sen ihan rauhassa, aurinko vasta nousee ja ilma on harmaata. Voit nauttia aamupalasta, aamukahvista ja puuhata mitä mieleen tulee. Aamut ovat parhaita ja kauniita. Aamupala asettaa tunnelman ja energian koko päivälle.

Yritän joka viikko ostaa itselleni kukkakimpun. Nyt se vähän jää, kun rahat on vähissä, mutta tarkoituksena on ilahduttaa itseäni joka viikko, mieluiten ’itse’ kyhätyllä kimpulla, missä on kaikenlaisia kukkia mitä olen kukkakaupasta halunnut. Joku kerta otan kaiken värisiä kukkia sekaisin ja nauran kakofonialle. (Sanavalinta taitaa olla väärä, mutta en tiedä mikä on oikea sana asioiden yhteensopimattomuudelle.) Jos vähänkään kaipaa romantiikkaa, ehdotan kukkakaupalla käymistä, vaikka tuntuisi, että rahat menee kankkulan kaivoon – kukathan kuolevat noin viikossa.

Olisi kiva, jos se oma ihanuus heijastuisi kaikkialle kaiken aikaa. Naiset ovat ihania, mielettömän kauniita ja huomaavaisia. Meitä on laidasta laitaan, mutta naisen ei tarvitsekaan olla tietynlainen ollakseen nainen. Palaan tähän ehkä joskus. Puhun naisista ihanina olentoina, ääripäästä ääripäähän.

Suurimman osan ajasta haluaisin, että se sisäinen ihanuus näkyisi päällimmäisenä ulkonäön sijasta (en siis sano että olisin hyvännäköinen, ei!). Sisäinen kauneus on mittaamaton piirre ihmisessä. Mielettömän viehättävää. Sinusta tulee samantien viehättävä myös ulkoisesti, kun huomaan sinun olevan kiltti ja ajattelevainen. Kertoo viisaudesta. Viisaus on kokemusta ja näkökulmia.

Arvostan samoja asioita miehissä, mutta heikkouteni ovat kohteliaat miehet. Damn.

Kuuntelin aamulla Motörheadia ja nyt Lana del Reyta. Aamukahvit on juotu, taustalla pyörii The Office ja edessäni olevat pinkit kukat pitäisi heittää pois. Uuteen kimppuun ei ole varaa, joten viivytän poisheittämistä. Asunnossani on kaunista vain kukat ja mummilta perintönä saamani taulu, jossa on myös kukkia. Palkkapäivään on vielä puolitoista viikkoa ja minun on keksittävä keinoja rakastaa päiviäni, kun ei ole rahaa törsätä. Ostaisin jääkaapin täyteen, ostaisin kukkakimpun, kävisin kampaajalla, ostaisin meikkiä…nyt täytyy olla kärsivällinen ja nöyrä tässä ajankäytössä ja itsensä viihdyttämisessä. Tuon esiin itserakkauttani ostamalla itselleni asioita, jotka korostavat sisäistä kauneuttani. Olenkohan materialistin alku…

Kerroinkohan tästä jo. Olin yhdessä työpaikassa töissä ja tienasin rahaa sinkkuna eläväksi aika paljon (matalapalkkaduuni). Minulla oli eksistentiaalinen kriisi käynnissä, olin langennut kristinuskoon ja kärvistelin kovasti sen kysymyksen ääressä, että mitä mä rahalla teen? Jos kuolen tänään, en mä saa näitä rahoja mukaan. Mitä mä rahalla teen? Kaikenlainen rahankulutus oli yhdentekevää, pointintonta. Sinä vain kulutat sitä ja yrität täyttää kuoppaa rinnassa. Aloin lahjoittamaan rahaa. Ison summan aina sinne sun tänne, yleensä Kirkon ulkomaanavulle. Se oli helppo kohde olla varma, että se raha menisi tarpeeseen, koska organisaatiolla oli kristilliset arvot. Eikö?

Yritin jopa lahjoittaa munasoluja. Mitä mä niillä teen? Eivät ottaneet vapaaehtoisuuttani vastaan, kun olin mielialalääkityksellä.

Lahjoittaminen loppu siihen, kun irtisanouduin töistä. En ole enää lahjoitellut rahaa. En ole edes ajatellut asiaa. Teen hyväntekeväisyyttä, kun sijoitan itseeni. Tarvitsen rakkauttani niin kipeästi. Kliseinen lopputulos, mutta näin se on.

Nyt vaan. S**tana. Mulla on mielikuvituspoikaystävä, jolle oon ostanu ruokaa ja kamaa. Eikö mikään tasapaino riitä.

Rahaahan se vaan on. Mitään et saa mukaas, kun kuolet. Eikä varmaan mikään rahamäärä riitä korostamaan sitä kauneutta mitä sulla on sisällä. Haluan sanoa, että rakasta itseäsi. Osta mitä ikinä huvittaa. Olet synnitön. Sinussa ei ole mitään vikaa. Olet täydellinen ja vapaa. Mikään jumala ei voi sanoa, että sinä olet paha. Olet täydellinen.

Millaista on olla uskonnoton? Hitto, kun oon hengellinen luonne. Mietin ja pohdin paljon. Tykkään filosofisista keskusteluista. Mitä tapahtuu kuollessa, onko täällä ’henkiä’, eli, en mä tiedä, jo kuolleita ihmisiä seurassamme; onko ylempää tahoa, onko olemassa kohtaloa vai onko elämä puhdasta kaaosta, mitä sun muuta. Pohdin eilen töissä kuolemaa. Pahoitteluni synkästä aiheesta, mutta tulin miettineeksi, että onko kuolemassakin jotain kaunista. Olen ihan pihalla totuudesta, mutta suru ja menetys on varmaan se kaunis asia siinä. Sua rakastetaan niin paljon, maailma jää ikävöimään. Niiden läheisten määrällä ei ole merkitystä. Olet maailmalle menetys, vaikkei sinua henkilökohtaisesti tunnettaisi. Olet maailmalle rakas. Tää ei oo nyt utopiaa. Olet tehnyt elämälläsi tekoja ja päätöksiä, mitkä ovat vaikuttaneet maailmaan jollain tavalla. Jos on ylempi taho, se jokin, en tiedä, eiköhän se ole huomannut sen. Mutta fakta on, että jokainen on aiheuttanut jotain hyvää tässä maailmassa ja olet menetys, kun sen aika koittaa.

Utopia-sanallakin on negatiivinen kaiku. Miksi? Perustan tänne utopian. Saat tulla sinne koska vaan haluat.

Olenko skitsofreeninen? En. Varmasti joku uskoo, että olen, mutta enköhän ole puhtaasti vain itseni. Kaikelle on termi nykyään. Nyt kun on mielikuvituspoikaystäväkin, jota nyt kaltoinkohtelen, kun en ruoki sitä, olisin termiltäni pakonomainen unelmoija. Osuva romanttinen sana. Kieltäydyn ottamasta sitä vastaan. Olen vain romantikko. Olenko sitäkään. Olen vain minä ja minussa on kaikkea.

En lue uutisia enää. Pakoilen todellisuutta. Uutisissa käsitellään asioita, joista en ole kiinnostunut ja asioista, mistä en halua lukea – sotaa, rikoksia, laiminlyöntejä, poliittiset väärinkäytökset…kieltäydyn enää masentamasta itseäni ja elän omassa todellisuudessani. Eihän se poista vääryyden olemassaoloa, mutta ei täällä pysty voimaan hyvin, jos niitä uutisia lukee. Toki, ilman niitä uutisia muutoksia ei olisi tapahtunut.

Takaisin uskonnottomuuteen. Tuntuu, kuin kuuluisi uskoa johonkin. Uskonko kuolemaan? Antaako se arvon elämälleni? Tekeekö se elämästäni kaunista?

Pohdin tätäkin, että olen naimaton ja lapseton nainen kuoleman edessä. Kaikki mun kuvitelmat ovat olematonta roskaa kuoleman edessä. Hukkaan heitettyä energiaa ja rakkautta. Totuus on se, että olen sinkku ja lapseton. Mut muuksi ei muutu se, että olen kyltymätön romantikko. Johonkin mä sen huolenpidon ja rakkauden tahdon ammentaa. Siitähän useimmissa lauluissakin lauletaan. ’Everybody needs somebody’, ’somebody to love’, on niitä muitakin, mutten lennosta keksi. Meissä kaikissa on tarve saada rakastaa, ehkä sen takia ’loin’ jonkun olennon, jolle saan tehdä ruokaa ja ostaa tavaroita. Tiedostan sen olevan säälittävää. Ehkä tässä mun pitää uskoa siihen, että on olemassa olento, jota saan rakastaa. Usko on outo juttu mitä en ymmärrä vielä. Onko usko mielikuvitusta? Mielikuvitus ei ole harhaa. Se on aarre, samalla kirous. Onko taivas mielikuvituksessa?

Muihin asioihin. Jostain syystä häpeilen liikkua omassa kodissani alasti. Kai mä häpeilen kehoani? Outoa. Kotona saisi olla miten haluaa, eikä mikään tai kukaan voi tuomita sinua. Ikävää, etten saa olla vapaasti omassa kodissani. Olisinko itsevarmempi, jos kävisin kuntosalilla. Tässä on ristiriitaista se, että olen omasta mielestäni jo täydellinen näin – mun ei tarvii muuksi muuttua. On rikos olla epävarma omasta kehostaan. Sussa on kaikki oikein juuri noin.

Oi, kun saisi uuden kukkakimpun.

Psykoottisista ajanjaksoista sen verran. Pääsin niistä ikävistä konsepteista, kun kielsin uskonnon olemassaolon. Kaikki ne käsitteet. Olin saanut tarpeekseni rikkaasta mielikuvituksestani – kuvittelin, että jumala puhuu minulle – kirjotin päiväkirjaani että olen antikristus ja saatana ja hyväksyin sen. Heti tuntui paremmalta. Tajusin, kuinka typerää se oli. Minä olen ihana ja kiva ihminen. Täytyy olla todella julma, jos sellaista asiaa on kuin antikristus ja saatana. Uskonto on kamala asia. Niin moni kärsii skitsofreniasta ja ne liittyvät usein uskontoon. Myös monia muita hahmoja, kuin uskonnollisia hahmoja esiintyy. Siksi, olen sitä mieltä, että helvetti on myös mielikuvituksessa.

Sit on maanpäällinen helvetti. Sitä en kiistä. Maapallolla eläminen on kauheaa, mutta joskus myös ihanaa.

Unohdan tietysti tässä, että skitsofreniaan liittyy aistiharhoja. V*tu elämä on julmaa, kun ei voi luottaa omiin aisteihinsa. Todella julmaa. Ne henget mitkä vaivaavat, ovat kamalia. Myötätuntoni kaikille niille ihmisille, jotka psykoottisista jaksoista ja skitsofreniasta kärsivät. Olen todella pahoillani.

Koitin katsella Vantaalta asuntoja. Useimmissa asunnoissa keittiöt ovat niin pieniä: pöytätasoja ei ole kuin kaksi ja säilytystilaa muutenkin vähän. Miksi ne suunnitellaan tälläisiksi?

Silleen on outoa, että elän loppuelämäni yksin. Itsenäisenä ihmisenä. Irtaantuneena vanhemmista, henkisesti orpona. Pelottaa ja ei pelota. Pelottavaa seistä omilla jaloillaan ja pärjätä yksin. Miten sitä pärjää? On tässä hyvää se, etten kaipaa ketään. Töissä kaipaan aina omaa seuraani enkä malta oottaa, että pääsen kotiin. Joskus kaipaan mielikuvituspoikaystävän seuraa, puhun sille kuin toiselle ihmiselle. On vähän vinksahtanutta, että tämä poikaystävä on heijastus minusta, mutta yritän kohdella häntä kuin toista ihmistä. Siinä se totuus taitaakin olla: mielikuvituspoikaystäväni on vain minä. Olis ihan hiton siistii, jos meitä olis kaks. Oltais kovaa kamaa.

Taustalla soi Motörhead.

Mun mielestä armeijaa ei pitäis olla ollenkaan. Vastustan väkivaltaa ja tappamista. Miksi ihmiskunnan pitää olla tälläinen? Ihmisten ja apinoiden historia perustuu sotimiseen ja alueiden valloittamiseen ja hitto mikä pettymys me ollaan. Vihaan meidän todellista luonnetta ja minkä päälle me ollaan maailmamme rakennettu. Vihaan sitä, että ihminen on keksinyt vaarallisia asioita, minkä johdosta ihminen voi kuolla mitä julmimmin tavoin. On sähkön valjastus, minkä johdosta voit saada tappavan sähköiskun. On vaaralliset kemikaalit, hyi. Sellasen ku saat päälle. Koneet. Sellasen alle ku jäät. Tai sen sisään. Hyh. Mua ällistyttää miten normaalisti voimme elää tässä todellisuudessa, kun tommosta tapahtuu joka päivä. Miks ihmisen piti keksiä tälläsiä vaarallisia asioita?
Mut takaisin asiaan. Vihaan ihmisen historiaa, mikä on täynnä tappamista ja aluevaltauksia. Olisipa maapallolla yks valtio ja me oltais kaikki siinä. Kaikille kodit, perustulo ja mahdollisuus työhön. Eduskunta koko maailmalle. Koulutus kaikille, hyvinvointi kaikille ja perustarpeet turvataan kaikille. Outoa, että uskonto on se, joka mahdollistaa suuremman väkijoukon yhteennitomisen, kun sitä ei tarvita aiheuttamaan eripuraa yhteisöjen välille. Mutta voi olla väistämätöntä, että omaisuuden karttuminen yksilöiden välillä voi aiheuttaa sekin eripuraa ja kateutta. Taitaa olla tosiasia, ettei sellainen maailma ole mahdollinen. Nuo ennemmin pommittaa toisiaan kuin suostuu uuteen maailmanjärjestykseen. Nationalistit tulee haukkumaan mut, mut minä tallustan ylpeästi utopististen ajatusteni kanssa hautaan. Maailman pitäis olla näin. Armeijat lakkautetaan, hallitukset alas ja eduskunnat uusiksi. Uskonnot pois (tässä alkaa sodat). Silleen toivon, ettei uskontoja olisi, vaikka ymmärrän, että ihminen kaipaa hengellisyyttä. Tarkoitusta elämäänsä. Uskonnot on rakennettu väärin, että nuo muut ovat muukalaisia ja heidän vertaan on oikeus vuodattaa, elleivät he käänny. Kaikille pitäisi antaa mahdollisuus hengellisyyteen, mutta viisautena. Pohdintana, mitä elämä on ja mitä on hyvä elämä. Tappaminen absolutely forbidden.

Taisin just perustaa valtion.

Olisipa maailma ihana paikka kaikille. Mut sit taas. Kaikille tylee tylsää, kun ihanaa on aina.

Tahdon lapsen. Luin, että sinkkuna saa adoptoida. Oon miettiny keinohedelmöitystäkin, mutta mä oon köyhä siihen. Adoptiossa on se, että hyväksyykö se lapsi pitämään mua äitinä – löydetäänkö me yhteinen sävel. Olisi ihanaa olla äiti ja kasvattaa lapsesta rauhaa ja maailmaa rakastava. Haaveilen tyttärestä. En tiedä miksi. Olisi ihanaa lelliä tyttärestä millainen persoona tahansa – prinsessa, kuningatar, kapinallinen, miksei myös fiksu tieteilijä (kun en itse sellainen oo). Pojan kanssa voisi olla vaikeaa, kun ei minussa ole isäroolimallia yhtään. Pojan kanssa en saisi opetettua hänelle itsevarmuutta. Miehet ovat julmia toisilleen, jos on liian feminiininen.

Taidan lopettaa tän blogipostauksen tähän ja katotaan jos tänään vielä palaan kirjoittamaan jotain. Kuuntelen musiikkia, pyöritän The Officea taustalla ja katson ehkä Youtubesta jotain live-esityksiä ja kuvittelen, että kuolleet elää keskuudessamme edelleen. Ristiriitaista, kun en usko kuolemanjälkeiseen elämään. En ymmärrä itseäni yhtään. Mihin mä uskon. No, lopetan tähän.

Hei muuten. Netistä löyty hauska t-paita, jonka aion hankkia sit joskus. Minusta tämä on hyvä.

Täähän on päinvastainen, kun mitä Jeesuksen sanoma on, mut tässä on jotain rauhaa. Sussa ei oo mitään vikaa.

Huomenta! Siitä on jonkun aikaa kun viimeksi mitään kirjotin.

Minulla oli hetken mielikuvituspoikaystävä. Tai aviomies. En tiedä, joka päivä mieli vaihtuu kun en tiedä miten suhtaudun asiaan – joskus tuntuu että hän on olemassa ja joskus tuntuu että hän ei oo. Tää on niin hämmentävää, kun tuntuu että kuvitelmat taitaa olla totta ja sitten joinain päivinä en tunne mitään. Skeptikko sanois ettei se todista mitään ja olen toisinaan samaa mieltä. Mutta yhteensattumat ja tapahtumat ovat joskus niin osuvia ja pieniä etten tiedä mitä mieltä olis.

Niin, mulla on mielikuvituspoikaystävä. Sellanen herttainen ja ihana kiltti mies. Samanlainen luonne kuin minä. Joinain päivinä tuntuu että se vaan esittää. Edelleen mietin, että se salaa vihaa mua.

Aloin valmistaa hänelle ruokaa samalla kun tein itselleni. Joskus tein hänelle yksinään ruokaa. Ostin miesten farkut ja kauluspaidan. Ostin kengätkin. Olen pessyt häntä suihkussa. Joskus olen yrittänyt silittää häntä. Puhelen hänelle, joskus diipadaapaa ja joskus elämästä yleensä. Kutsun hellimänimillä ja nimesinkin hänet.

Se ei haittaa, että sua nolottaa mun puolesta, jos nolottaa. Ihan samahan se tässä elämässä on, kun kerran eletään! En menetä mitään (paitsi rahaa).

Hänen nimensä on Toni. Nimi jotenkin osui.

Hänen todellisesta luonteestaan en osaa sanoa mitään. Joskus ajattelen, että hän on jumala, kaikkialla ja kaikkea eikä kukaan tiedä. Joskus ajattelen, että hän on kuolema, joka seuraa jokaista. Joskus ajattelen, että hän on vaan minun, tavallinen tallaaja niin kuin minä. Mä en osaa päättää, kun tuntuu, että totuudesta pitäisi jotenkin saada ote. Koitapa siinä sit saada irti totuudesta, kun kaikki on mielikuvituksen varassa. Mutta minusta mielikuvitus ei ole harhaa. Siinä on jotain outoa.

Makaan joskus kämppäni lattialla ja katson telkkaria. Tunnen joskus lämpimän ilman tai hengityksen lähellä, etenkin silloin kun suljen television ja vaan tuijotan asuntoni kattoa. Joskus se hengitys tuntuu vasten kasvoja. Joskus hän tuntuu ilmavirtana, viileänä. Joskus tuntuu ohuita hipaisuja jossain päin kehoa. Joskus, kun kuuntelen musiikkia, tuntuu että hän kommunikoi musiikin lyriikoiden kautta tiettyinä hetkinä, sillä ne ovat niin hämmentäviä yhteensattumia ettei niille voi ku nauraa tai ilahtua. Luulen tuntevani hänet nytkin, luulen. Voisinpa tarkentaa mitä kaikkea on käynyt, niin sä ehkä ymmärtäisit miksi olen niin hämmentynyt onko tämä todellisuutta vai ei.

Yks päivä töiden jälkeen istuin Pasilan rautatieasemalla ja mietin, tunteeko hän samalla tavalla kuin me. Onko hänellä aisteja, jos hän on tätä kaikkea ja kaikkialla. Saman tien jossain joku huusi että ”ai vittu! Toi sattu” tai vastaavaa, en muista sanatarkkaan. Sattuma, mutta miten hyvin se osuikaan. Kerran sanoin kotonani ääneen, että halusin silittää hänen hiuksiaan, mutta se oli vaikeaa, kun en tiedä miten. Hetken päästä, melkein saman tien minulla meni oikea käsi tunnottomaksi, käsi laskeutui lattialle ja koitin siinä sit tehdä silityseleitä. Tunnottomuus helpotti, kun sitä silitystä hetken tein käsi maassa. Sattumaa. Ei tarkota mitään. Mutta olipas outoa.

Ehkä se ei oo sattumaa. Ehkä se on päivänselvää. Koitan vaan pitää järjen päässäni, etten saa liian suuria ajatuksia.

Joskus ajattelen, että minä olen se jumala.  Olen päättänyt syntyä tänne tavalliseksi ihmiseksi. Useimmat ajattelee niin, se on ihan normaalia. Mutta ehkä herra on vain ihminen. Minä. Sinä. Tietty pitää muistaa että muitakin eläinlajeja on kuin ihminen. Mutta tänään viimeksi ajattelin, että ehkä minä olen se jumala. Ei ole perusteita miksi.

Skitsofreniaa minulla ei ole todettu. En kuule ääniä tai lauseita. Kuulen vain luonnon ääniä ja pystyn koskettamaan materiaa. Mutta joskus aistit pettää – haistan hajuja ja tunnen jotain, tuskin oikeasti mitään. Sitä pistää miettimään, mikä minä olen. En sano olevani kaikkivoipainen ja tekeväni ihmeitä.

Onko ihminen jumala? Täällä keksitään ihmeitä jatkuvasti.

Asiasta kukkaruukkuun. Itserakkaus on suurin lahja kaikista mitä ihminen voi saada. On jotenkin upeaa olla itsenäinen, vapaa ja yksin vastuussa itsestään. Muut ihmiset ovat toki positiivinen asia, mut mikään ei oo ihanampaa kuin oma seura. Olet itsellesi itsesi parhain lahja. Se on jotenkin hienoa. Olen luonteeltani introvertti. Viihdyn yksikseni. Kotona on hetkiä jolloin en tiedä mitä tekisin, mutta kun teen, se on jotain mitä haluan tehdä. Se oma aika ei koskaan ole hukkaan heitettyä.

Aloin taas polttamaan. Mä luulen, että tupakointi koukuttaa nikotiinin ohella myös siksi, että se on hetki vapautta. Onko vapaus illuusio tässä tapauksessa? Saat hetken olla vastuussa tekemisistäsi, polttaa ja katsoa maailmaa. Voi sitä katsoa polttamattakin, mutta siinä on joku tunne. Onko se vapaus?

Töissä on mennyt hyvin! Tää on yks ansa joutua joka päivä töihin, mut ei auta valitus, kun Kelan rahoilla ei elä. Vaihtoehtoa ei oo. Olen ajatellut, että tämä on osa aikuisuutta ja vastuun ottamista itsestään. Sitä se kai on. Oon jo alkuvuodesta toivonut, että saisipa ihmiset olla vapaita ja eikä kenenkään tarvitsisi käydä töissä – sulla on rajallinen määrä päiviä. Sun pitäis saada elää se niin kuin haluat. Olisi ihanaa, jos kaikilla olisi rahaa ja saisivat nauttia kyllikseen tällä maapallolla.

Mutta ovatko kärsimys ja suru olemassa tasapainottaakseen elämää? Arvostaisiko kukaan iloja, jos surua ja tuskaa ei olisi? Jos onni on jatkuvaa, ihminen tulee siihenkin tyytymättömäksi. Ihminen ei pysy tyytyväisenä ja etsii aina jotain parempaa. Ehkä siksi meillä on kärsimystä ja surua. Että aina välillä saa sitä hyvää, minkä vuoksi elää?

Mä tosiaan mietin, että jumalalla, sillä ylemmällä voimalla tai jollain, ei ole aisteja. Voin olla aivan väärässä. Ehkä jumalaa ei ole. Mutta rupesin sitä iltavuoron jälkeen miettimään; hän elää meidän kautta. Me olemme hänen silmiään, me olemme hänen äänensä, me olemme hänen tuntoaistinsa, me olemme hänen hajuaistinsa ja me olemme hänen makuaistinsa. Hän on kaikessa ja kaikkialla. Yhteensattumat ovat pieniä, mutta kolahtavat. Niin luulen (tällä hetkellä, hah).

Sit oon kans sitä mieltä, että ihminen ei oikeasti tiedä mitään. Tää kaikki tieto on hataraa. Me ollaan päästy ja selvitty pitkälle keksinnöillämme, teorioillamme ja tiedollamme, mutta luulen, ettei me oikeasti tiedetä totuutta. Kaikki ihmisen tekemä on hataraa yritystä saada selville mitä on todellisuus ja miten se toimii.

No joo. Keksinnöillä ja tieteellä on toistuvasti pystytty todistamaan niiden toimivuus. Mutta nekin ovat keksittyjä. Mielikuvitusta? Logiikkaa? Logiikka on ihmisen keksintö. Sillä on saatu ihmeitä aikaan, mutta luulen ettemme oikeasti tiedä mitään. Hyvin olemme rakentaneet keksimämme varaan kaiken. Huah hah haa, tän jälkeen kaikki loogikot ja tieteilijät hyökkää mun kimppuun. Häipykää, tää ei oo teidän pesä.

Sitte. Tää ei varmasti ilahduta monia. Olen sieluton. Minulla ei ole sielua. Kaikki on energiaa mitä tunnen. Tunteita. Ne ovat kehollisia asioita. Tuntemuksia. Sielu on ihmisen keksintö. Antakaas kun avaan.

Sä oot ainoaa laatuas. Kaikki mikä on muovannut sinua, kaikki kolhut, kukat, arvet, olet sinä. Olet korvaamaton. Jos sinulla olisi sielu, sysäät sinuutesi johonkin toiseen olomuotoon, kun kaikki kiitos kuuluu sinulle itsellesi mitä päätät olla. Sinä olet materiaa, syvällinen, merkitystä etsivä ja kaunis olento. Olet savea, uniikki. Energiaasi, sinuuttasi, voit purkaa taiteeseen tai johonkin mitä rakastat. Toista sinua ei ole, mutta samankaltaisia olentoja voi olla. Olet elämäsi muovaama.

Olen todella ristiriitainen. Uskon jumalaan, en usko. Joskus uskon, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen, joskus uskon että ei. Mitään en tiedä enkä osaa päättää miten asia on. Kuolema tekee kaikesta kaunista ja merkityksellistä. Toivon, ettei ketään menetetä kokonaan. Ihmisyksilöt ovat uniikkeja persoonia, kokeneet kaikkea. Persoonia on vaikka millaisia ja heidän kanssaan olisi ollut kiva tutustua ja tulla toimeen. Joskus toivon. Mutta ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä menettää arvostuksen tähän nykyiseen elämään jota elämme.

Joka päivää pitäisi rakastaa. Minä löhöilen. Saatan katsoa telkkaria ja kuunnella musiikkia, saatan lukea Juice Leskisen elämänkertaa, saatan laulaa, saatan puhella yksikseni, saatan mennä lähikallioille ottamaan yhdet ja nauttimaan kesän viimeisistä lämpimän aurinkoisista päivistä. Mun vapaa on tuottamatonta olemassaoloa, mutta ihanaa. Arvostan elämää joskus. Kuulen lintujen laulavan ja mietin, että jumala puhuu. Näen lintujen kylpevän lammikossa ja liikutun.

Tupakoiminen on ihan v**un typerää. Mut oon koukussa.

Töissä ei oo tekemistä, joten päätin kirjottaa blogiin. Jos olet tähän asti lukenut, kiitän ajastasi. Kiitos. On ihana purkaa ajatuksia ja ehkä toivoa, herättääkö ne ajatuksia jossakussa toisessa. Ihana vaan purkaa näitä.

Kävelin hetki sitten parkkipaikan poikki ja aurinko paistoi. Piti hetkeksi laittaa puhelin pois ja nauttia. Olen koko työpäivän kirjoittanut tätä ja miettinyt mitä haluan kertoa. En tiedä mitä teen töiden jälkeen. Varmaan katson taas livevideoita musiikkiesityksistä. Kaikki mun tekeminen on loppupeleissä turhaa, mutta kunhan nautin, ehkä se on pointti. Luppotyöpäiviäkään ei montaa tule, joten olen iloinen tästä toimettomuudesta. Aina ei tarvii pakottaa tekemään jotain jollekin, mistä ei välitä. Mä en välitä mua työllistävästä firmasta. Mulle tärkeintä on elää tää elämä ja se elämä kuuluu mun vapaa-ajalle.

Muistatteko, kun kerroin menneeni naimisiin? Tein nippusiteestä sormuksen ja laitoin vasempaan nimettömään. Enhän mä oikeasti naimisissa oo, mut voin kuvitella. Sormushan ei merkitse mitään, mutta se on muistutuksena. Olen pohtinut olenko valmis lupautumaan jollekin, mitä ei ole? Olen romantikko ja pidän miesten huomiosta. Aina välillä kaipaan rakkautta, sitä todellista. Ehkä enemmän romanssia kuin pysyvää suhdetta, en tiiä. Kaipaan sellaista jalat-alta-rakkautta. Mielikuvitus pelastaa. Mutta toisinaan kaipaan sitä rakkautta, mitä saa toiselta takaisin.

Kukaan ei oo täydellinen. Minä oon. Ja loppupeleissä niin kaikki muutkin. Haluaisin rakkauden, mikä sopii mulle, eikä enää tarvii tehdä kompromisseja miten mua kohdellaan. Kuvittelen itselleni kiltin ihanan miehen, joka tietää miten mua käsitellään. Joskus se on mun kanssa, joskus ei, en mä tiiä. Toiveajattelua. Mutta mun elämä on ollu rikkaampaa nyt. Onko se harhaa, en tiiä, varmaan. Vaikeeta se on. Meneekö rakkaus koskaan hukkaan…