Jees. Kuvittelen, että jumala vihaa minua. Mikä on varmaan totta. Mut sit toisaalta, kuvittelen, että jumala on heijastus minusta – minä. Ei sais kääntää sitä silleen, että minä olen se jumala – mutta heijastan omia tekstejäni ja runojani ja luulen tietäväni miltä hänestä tuntuu? Mä en tiedä miks kuvittelen niin.

Luin Juice Leskisen sanoituksia toissa päivänä. Hänellä on hienoja lyriikoita. En vaan ymmärrä niitä – en osaa asennoitua niihin. Mustassa auringossakin puhuttiin hymyilystä – ja minä en lukiessa hymyillyt. En tajunnut, pitäisikö minun suhtautua maailmaan toisin – vai olla jokin toinen mielentila, kun luen niitä lyriikoita? Taustalla pyörii Monk. En ole vielä keittänyt kahvia. Hemmetti, heräsin tänään neljältä. Olisin halunnut nukkua pidempään. Töihin menoon on vielä vähän aikaa ja mulla ei oo fiilistä yhtään. Sit on lääkärin teams-tapaaminen. Ei kiinnosta.

Noh. Miks mulla on tämmönen asenne. Vähän sellanen ehkä negatiivissävytteinen? En haluais olla!

Olen uhrannut ruokaa. Tai antanut pois, jumalalle. Aluksi tein ruokaa, lautasellisen ja kupin juotavaa ja laitoin pöytään oman annokseni lähelle. Niiden oli tarkoitus olla Hänelle. Kerroin siitä mielenterveyshoitajille – tai jäin oikeastaan kiinni. Taisi olla joulukuuta. Syötyäni oman annokseni heitin jumalalle tekemän annoksen pois. Mulle sanottiin, että älä tee niin, heität rahaa ja ruokaa hukkaan. Minkä kai tiesin. Mutta halusin antaa Hänelle jotain – kuvittelin, että jumala on köyhä eikä hänellä ole ruokaa? Hänelle kuului antaa, niin minä ajattelin.

No, mulle ehdotettiin, että syön omastani suurimman osan ja jätän jämät jumalalle. Kokeilin niin. Sit jossain vaiheessa luonnostaan jätin pienen jämäosan jäljelle. Sama juttu juotavissa – yksi kolmaosa lasillisesta jäi juomatta. Jonkun aikaa meni, kävin lääkärin tapaamisissa ja pohdin asioita, niin luovuin uhraamisesta. Onkohan pois antaminen parempi termi? Uhraaminen kuulostaa dramaattiselta. No mut, lopetin sen ruoan pois heittämisen. Ymmärsin, kuinka typerää se oli – mä en tiedä mitä odotin, kun laitoin ruoat paikalleen. Kai odotin, että näkisin jotain? En nähnyt ketään. Se tuntui kai yksinäiseltä. Meni pitkään, että sain pidettyä tapani kurissa ja syötyä kaiken ruokani, mitä lautasella oli.

Viime aikoina olen tehnyt sitä taas – heitän välillä jotain roskiin ja juomaa viemäriin. Se on ikävä tapa. En aina edes ajattele häntä, se tulee automaattisesti. Kai joskus pelosta.

Sit mä luin raamattua. Luin Vanhasta testamentista Mooseksen kirjoja. Niissähän kerrotaan, kuinka Mooses saattoi orjat Egyptista autiomaahan ja omille asuinseuduilleen. Luin kuinka jumala käski Israelin kansalaisia kyhäämään teltan erilaisista materiaaleista. Ohjeet oli täsmälliset. Minä pidin siitä, että Jumala halusi asua ihmisten keskellä. Oma piha ja talo. Rukoilin Jumalaa ja sanoin, että saat asua minun luona.

Sit luin raamatusta Uutta testamenttia – kuinka Jeesus kuoli ristillä. Jeesuksesta sanotaan, että hän on Jumala tai Jumalan kuva tai jotain – että hän on itse Jumala. Ja hän kuoli ristille. Me tapoimme hänet. Mä aikani mietin ja sit kauhistuin. Vittu se on ollu tuonelassa tähän päivään asti – kukaan ei oo herättäny sitä. Minä tietysti rukoilin – yritin herättää hänet ja lupasin antavani kaiken, mitä vaan. Kodin ja ruokaa.

Mitä ihmettä mä oon ajatellu. En tiiä.

Nythän mua hymyilyttää. Ei tää oo niin vakavaa.

Mä oon varmaan vähän skitsofreeninen, mut mä en kuule ääniä. Kai mä oon ookoo? Täysin omissa maailmoissani ja kuvitelmissani mä oon! Psykoottinen ajanjakso ollu. Kai se jatkuu edelleen. Ei lääkkeet auta? Tänä päivänä käyn töissä, kuuntelen musiikkia ja vietän aikaa kotonani. Mietin ja muistelen näitä asioita. Pystyn aika neutraalisti pohtimaan. Samalla olen myötätuntoinen. Kaikki kuvittelee liikoja itsestään. Se on jännä, että se liittyy uskontoon.

Pohdin laittaisinko kahvia. Uni vois kelvata. Kello on varttia yli kuusi ja työvuoro alkaa kahdeksan tunnin päästä. Voisin laittaa musiikkia soimaan. Kirjoitin ensimmäiseen blogipostaukseeni, että haluan olla sulle ruokaa. Kunnianhimosta, eikö? Luen tätä tekstiä myöhemmin ja mietin että oon kuten kaikki muutkin. En mä oo ruokaa. Toivoisin olevani.

Haluaisin työntyä sinussa sinne, minne ei pääse. En tiedä miks.

Aion tehdä Japanin matkan ensi kesänä; pitäisi kerryttää varoja, ennen kuin saan ostettua lentoliput. En millään malttaisi.

Luin vanhoja runojani eilen ja ne on ihan hienoja. Niitä ei tajua muut kuin minä. Ne on mulle tehty. Voisin julkaista niitä jossain yhteisössä – toivoa, että ne tekevät vaikutuksen.

Tää tämmönen asioiden purkaminen selvittää päätä – pystyn kai objektiivisesti sanomaan mitä mieltä oon. Voisinpa vaan olla tän päivän. Mitään ei tarvii tehdä ku tätä. Miks aiheet loppuu kesken.

Sanoituksia lukiessani tulee mieleen kaikenlaisia salaliittoteorioita enkä voi olla ratkomatta niitä labyrinttejä. Heräsin nytkin yöllä miettimään erään kappaleen sanoituksia. Mitään en tuntunut hoksaavan – väänsin ja käänsin ymmärtääkseni mitä siinä sanottiin. Shit. Olis kiva olla hyvä ymmärtämään.

Mä yritän mennä nukkumaan. Olis kiva kirjottaa lisää, mut tarviin unta. Seuraavaan kertaan.

No niin. Hurahdin kristinuskoon puoli vuotta sitten, joulukuussa. Hain vastausta ja koin löytäneeni sen kristinuskosta. Olen elänyt uskonnottomana suurimman osan elämästäni ja nyt luulin, että raamatun sanoma on totuus, koska se uppoaa sydämeen. Jeesuksen sanoma oli se mikä upposi. Nykyään arvostan Jeesuksen oppeja, mutta kyseenalaistan raamatun asemaa. Sen on kirjoittanut eri ihmiset eri aikakausina ja kokoonpanosta on päättänyt kokouksellinen ihmisiä, joten en osaa pitää raamattua totuutena. Haluan uskoa ylempään tahoon, jumalaan, mutta tähän mennessä mun touhut varmaan vaan herättää hänessä vihaa. En ole lukenut raamattua kannesta kanteen, vain sieltä sun täältä ja pidän tekstejä sisimpään uppoavina. Olen huono lukemaan, ja raamatussa on paljon tekstiä mitä en jaksa lukea – kuninkaista ja suvuista, mitä en tule muistamaan. Mutta pidin niistä kohdista, missä jumala on kaikkea ja pystyy kaikkeen. Sen lukeminen on jotenkin ihanaa.

Mut sit taas – no, mun touhut on ollu sellasia, etten oo pysyny uskossa niiden jälkeen. Tai uskon omalla tavallani? En usko taivaaseen enkä helvettiin, en tiedä ylösnousemisesta enkä tiedä jälleensyntymisestä, jos muihin uskontoihin mennään – mutta haluan uskoa ylempään tahoon. Voin olla täysin hakusessa sen kanssa, kun mikään ei osoita, että sellaista ylempää tahoa on; se ylempi taho ei taida ohjailla meitä millään tavalla. Tai sitten se vaikuttaa sellaisella tavalla mitä emme tiedosta. Tärkeintä kai on puskea eteenpäin ja yrittää pärjätä? Mennä sokkona. Hyväksyä tosiasiat.

Kristinuskon perussanomahan on hieno: rakasta lähimmäisiäsi ja auta. Auttaminen keskittyy paljon vähävaraisiin ja vähempiosaisiin, mikä on hieno asia. Jos oot pulassa, saat kirkosta apua.

Olin henkisesti pulassa ja yritin hakea apua jumalasta ja kristinuskosta. Noudatin sisimmässäni sanomattakin kristinuskon sanomaa minne ikinä meninkin – rakastin – ja rukoilin jumalaa. Teen sitä edelleen. Mutta en ole ihanneuskovainen. Uskon omiani.

Ei hän koskaan vastannut. En kuullut. Ehkä mä en nää. Nyttemmin kärvistelen yksikseni miksi mun pitää tehdä asioita ja miksi mun pitää olla täällä. Jumalalle selitän mun päivästä, kerron mitä mieltä olen tai mitä olen kokenut. En tiedä onko sillä väliä. Sit taas, en tiedä onko se jumala joka kuuntelee – oon ihan rehellinen. Joku aika sitten ajattelin sen olevan kuolema. En mä tiedä kuka tai mikä se on, mut se ei oo mukava.

Anyway, mennään muihin aiheisiin: sähköpotkulaudat ja asvalttikoneet. Mietin, että mitä kaikkea se ihmiskunta on keksinyt. Kaikenlaisia välineitä tekemään kaikkea, se on mieletöntä! Millä aivojen akrobatialla keksintöjä on saatu aikaseks.

Kuuntelen Johnny Cashia ja juon kahvia – kello on kahdeksan aamulla. Asuntooni virtaa avoimesta ikkunasta sisään raikasta ilmaa ja sain vähän siivottua. Töiden alkuun on vielä kuusi tuntia.

Elelen vähän omassa maailmassani. Omassa todellisuudessani. Puhelin paljon yksikseni, kuin minulla olisi seuraa, jotten tuntisi oloani niin yksinäiseksi. Totuttelen omillani asumiseen vielä. Nyt yritän puhua itsekseni vähemmän. Joskus toivon, että ihmiset näkis maailman mun silmin. Näkis ne pellot ja metsät ja tiet mitä katon. Kai siks, etten olis niin yksin kokemassa kaikkea.

Sä oot niin kauheen yksin omissa jaloissas. Löydät ihmisiä, joiden olemassaolo auttaa. Oot kuitenkin omillas.

Mua pelottaa oma kuolevaisuus. Sä katsot hetken aikaa tätä maailmaa ja sen elämää, sit sä oot osa olemattomuutta. Sä et oo enää mitään.

Sä teet havaintoja maailmasta. Sit sä astut siihen suureen, minkä edessä oot voimaton. Se surettaa, että sellainen kohtalo odottaa. Tuomio. Loppu. Tuntematon ottaa sinut.

Tunnin päästä töihin. Mietin kuolemaa. En voi mitään. En tiedä mitä mieltä olen.

Sitä kai miettii kaiken merkitystä. Tai sitä, että jäät yksin sellaisen syliin. Merkitystä ei taida olla. Sä vaan oot täällä aikas, teet jotain ja sit on sun vuoro. Olet osa suurta.