Lokki: On osattava tarttua tilaisuuteen ja osattava päästää irti.

Tänään minun piti julkaista kirjoittamani teksti Kansallisteatterin Lokki-näytelmästä. Viime torstaina tilanne taide- ja kulttuurialalla muuttui koronaviruksen vuoksi niin rajusti, ettei aiemmin kirjoittamani teksti tuntunut enää asianmukaiselta. Tällä hetkellä tilanne on se, että Kansallisteatteri on perunut kaikki kevään näytökset. Sama tilanne on monissa muissakin teattereissa ja useat teatterit on nyt sulkeneet ovensa ainakin kuukaudeksi. Osassa teattereista harjoitukset jatkuvat normaaliin tapaan näytösten perumisesta huolimatta, mutta toisissa teattereissa myös harjoitukset on peruttu. Me alalla työskentelevät ihmiset olemme uuden edessä. Yht’äkkiä tyhjentyneet kalenterit, epävarmuus tulevasta ja pahimmillaan todella merkittävät ansionmenetykset kalvavat monen mieltä. Myös monet taidelaitokset ovat ahtaalla ja YT-neuvotteluilta ja irtisanomisilta tuskin vältytään. Ei ole täysin tuulesta temmattua, kun sanotaan, että taidealalla työ ei ole vain työtä, vaan kokonainen elämäntapa. Tämän myötä lienee helpompi hahmottaa sitä autioutta, joka mielessä väijyy töiden peruuntuessa.

Miten tämä kaikki sitten liittyy Lokkiin tai Anton Tšehoviin? Minulle taide on tapa hahmottaa maailmaa. Näytelmien, oopperoiden, sävellysten ja taideteosten kautta tulkitsen ja kurotan kohti omaa tulkintaani maailmasta. Annan teosten vietellä itseni ajattelemaan uutta ja peilaamaan jopa vuosisatojen takaa sitä tilannetta, jossa nyt elämme. Joskus teokset herättävät jotain täysin uutta, mutta useimmiten ne näyttävät minulle toisen reitin, uuden keinon hahmottaa elämää.

Rakastamissani Tšehovin näytelmissä on yllättävän paljon sellaista mikä sopii tähän hetkeen. Näytelmien hahmot on järjestään avuttomia, turhautuneita sekä piittaamattomia ja mahdolliset romanttiset tunteet jäävät toistuvasti vaille vastakaikua. Näytelmien tapahtumapaikkana on maaseutu, mutta ihmiset eivät nauti ympäristöstään. Tšehov itse kutsui näytelmiään komedioiksi, mutta kerta toisensa jälkeen niitä on esitetty lyyrisesti värittyneinä Stanislavskin ja psykorealismin* jalanjäljissä. Loputonta kaihoa, tuskaa, painostavaa pysähtyneisyyttä, hiljaista epätoivoa. Tämä kaikki kuvastaa helposti tunteitani juuri nyt. Toisaalta tilanne on myös täynnä sysimustaa huumoria sille, joka haluaa sen nähdä.

Lokki

Pienen kertomuksen aihe: järven rannalla on asunut lapsuudestaan saakka nuori tyttö, sellainen kuin te. Hän rakastaa järveä kuin lokki ja on onnellinen ja vapaa kuin lokki. Mutta sitten tuli sattumalta mies, näki ja joutessaan huvikseen tuhosi hänet kuten tuon lokin.

Lokkia kirjoittaessaan Tšehov oli jo tunnustettu novelisti ja lääkäri. Hän kutsui Lokkia komediaksi, mutta se ei resonoinut sen paremmin hänen ystävilleen kuin yleisöllekään. Lokin ensi-ilta Pietarissa 1896 oli fiasko. Komediaa katsomaan tullut yleisö raivostui ja Tšehov itse pakeni teatterista heti esityksen päätyttyä. Pari vuotta myöhemmin Lokki kuitenkin sai ilmaa siipiensä alle Stanislavskin ohjaamana Moskovan taiteellisessa teatterissa, ja Tšehovin nousu maineeseen näytelmäkirjailina alkoi. Lopulta Moskovan taiteellinen teatteri toimi näyttämönä myös Tšehovin kolmelle muulle suurelle näytelmälle Vanja-enolle, Kolmelle sisarelle ja Kirsikkatarhalle.

Anne Rautiaisen ohjaus myötäilee perinteistä ja lyyristä Tšehov-tulkintojen linjaa. Pysähtyneisyys on käsinkosketeltavaa ja näytelmän hahmot hapuilevat kerta toisensa jälkeen toistensa ohi. Jännitteet ja näytelmän hahmojen suhteet tuodaan esiin fyysisinä kuvina ja musiikkina niin, ettei asetelma jää auki sellaisellekaan katsojalle, jolle Lokin tarina ei entuudestaan ole tuttu. Vaikka Lokin tunnelma on pysähtynyt, ei näyttämö ole sitä. Kaikki on hieman vinksallaan ja epätasapainossa. Näyttämöllä tuolit ja pöydät seisovat vinossa eri pituislla jaloillaan ja ihmiset asettuvat parhaaksi näkemällään tavalla vinoille tasoille. Näytelmän hahmojen sisäinen epätasapaino välittyy näyttelijäntyön kautta, joka vaihtelee fyysisen ja tekstille uskollisen tulkinnan välillä. Erityisesti minua riemastutti Emmi Parviaisen hetki hetkeltä pahemmin kyynistyvä Maša. Mielenkiintoisena parina toimi myös kuuluisan äidin varjosta pois pyristelevä ja rakkaudesta riutuva Treplev (Miro Lopperi) sekä iän kangistama, mutta yhä nuoruutensa valintoja kertaava Sorin (Vesa Vierikko).

On osattava tarttua tilanteeseen ja osattava päästää irti

Lokin tarinassa hahmot vellovat elämän vietävinä ja kykenemättä nauttimaan mistään. Irina Arkadina elää menneessä ja roikottaa mukanaan itseään nuorempaa rakastajaa Trigorinia. Trigorin puolestaan on heikko ja epävarma kirjailija, joka ohi mennen tuhoaa paitsi Ninan ja Treplevin rakkauden myös Ninan elämän. Nina lähtee tavoittelemaan menestystä näyttelijänä ja muuttuu elämää sykkivästä nuoresta naisesta kyyniseksi ja kuolemaa kaipaavaksi hylkiöksi sekoitettuaan ihailun ihastumiseen. Treplev linnoittautuu järven rannalle kartanoon, alkaa lopulta menestyä kirjailijana, mutta ei pysty nauttimaan elämästään menetettyään rakkautensa ja uskonsa elämään.

Tšehovin näytelmät nostavat eteemme sen, miten elämä valuu käsiemme välistä, jos emme itse puutu sen kulkuun. Halusimme tai emme, se todellisuus, jossa nyt elämme, on ainakin hetkellisesti muuttunut. Silloin myös meidän on osattava muuttua. On kyettävä näkemään mahdollisuus myös siellä, missä näyttäisi olevan vain epätoivoa ja tyhjyyttä. On osattava paitsi tarttua tilaisuuteen myös osattava päästää irti. Lopulta kaikki on kiinni vain siitä miten itse suhtaudumme asioihin ja tilanteisiin ja mitä itse teemme itsemme ja toistemme hyväksi.

*Psykorealismi teatteritaiteessa viittaa venäläisen ohjaajan ja teatteriteoreetikon Konstantin Stanislavskin ajatuksiin roolihenkilöiden rakentamisesta totuudenmukaisesti. Psykorealismiin liittyy vahvasti ajatus siitä, että näyttelijöiden tulisi näytellä kuin näyttämön tapahtumat olisivat totta. Stanislavski teki kuitenkin selkeän eron siinä mikä on näyttämön totuus ja todellinen elämä Stanislavskin peruja on myös ajatus neljännestä seinästä näyttämön ja katsomon välillä. Stanislavski ei koskaan kirjoittanut ajatuksiaan yhtenäiseksi näyttelijäntyön teoriaksi, vaan kehitteli niitä jatkuvasti. Siinä missä varhaiset ajatukset lähestyvät näyttelijäntyötä tunnetyöskentelyn kautta, elämänsä loppupuolella hän kallistui enemmän ajatuksiin, joissa nättelijäntyö etenee toiminnasta tunteeseen. Stanislavski on vaikuttanut merkittävästi näyttelijäntyön teorioihin paitsi Venäjällä ja Euroopassa myös Yhdysvalloissa.

Lippu esitykseen saatu teatterilta.

Lue myös:

Rakkaus on kuin pyörremyrsky – Humiseva harju Helsingin Kaupunginteatterissa

Ystävänpäivä Turussa ja Niskavuorella – Niskavuoren nuori emäntä Turun Kaupunginteatterissa

Marttakerhon soseasiantuntijana – Kapsäkin iltaimprot

Vaikeinta on olla oma itsensä – Sinivalas Kansallisteatterissa