Kiukkutreenit ja miten pääsin niistä yli
”Liikunnasta pitää välillä osata nauttiakin – ei se aina ole suoritus”, tokaisi coachini viime viikon treeneissä empaattiseen tyyliinsä taputtaen samalla rohkaisevasti selkääni. Tuijotin toimettomana odottelevaa painoa tyhjin katsein painuessani syvemmälle itseinhooni. Olin viime viikot onnistunut treeneissä niin hyvin! Painoja oli lisätty 10% ja uudelleenherättelin jopa kuntonyrkkeilytunnit, joille pari viikkoa sitten pitkän tauon jälkeen ilmoittauduin. Miksi en saanut mitään aikaiseksi?? En voinut ymmärtää, ja solvasin itseäni heikoksi.
Sillä ei ollut paljoa merkitystä, kun coach latasi tiskiin lukuja viime kuukausien kehityksestä. Sitä en myöskään hyväksynyt tekosyynä, että kroppani oli väsynyt ja joskus yhden päivän lepo ei riitä palautumiseen. Enkä myöskään halunnut uskoa, että viimeiset valvotut yöt vaikuttaisivat muka suoritukseeni. En myöskään kertonut, että olkapäähäni sattui aivan hävyttömän paljon, kun tein leuanvetoja.
Maailma on suorituskeskeinen. Aina kilpaillaan, vertaillaan, asetetaan paineita. Siinä on vissi ero, mihin vertaa itseään. Jos vertaan itseäni ammattilaisurheilijaan, olen luonnollisesti eri tasolla, enkä veny samanlaisiin saavutuksiin. Jos vertaan itseäni muihin toimistotyöläisiin, jotka kuuluvat omaan ikäluokkaani, olen yli keskiarvon. Jos vertaan itseäni edellisiin omiin suorituksiini, joita ennen olin syönyt ja nukkunut tarpeeksi, enkä ollut stressaantunut, olen jälleen huonompi.
Mikä olikaan se tavoite?
”Joopa joo. Huono uni, skipatut lounastauot, ajatukset muualla, stressi ja huoli töistä – kaikki vain tekosyitä”, hoin armottomasti itselleni. Ei huippu-urheilijatkaan pienestä olkäpääkivusta varmaan valita. Olin viime aikoina tehnyt kaikesta suorituksen ja kilpailun itseäni vastaan, ja se näkyi tuona päivänä sekä fyysisesti että henkisesti. Huonoilla hetkillä sitä päättää ottaa vertailukohteeksi, jotakin johon ei edes tähtää. Sitä myös tuppaa unohtamaan, että loppupeleissä aina on joku joka on laihempi, lihaksikkaampi, nopeampi, vahvempi, älykkäämpi, rikkaampi.
Sitä unohtaa, mitä itse tavoittelee – mitä haluaa olla. Niin oli käynyt sillä viikolla: olin erkaantunut omista tavoitteistani. Oma tavoitteeni oli toki tulla vahvemmaksi, mutta myös saada energiaa ja virtaa kiireiseen arkeen, sekä tuoda lisää flow-kokemuksia ja positiivista energiaa liikunnan kautta.
Eilen tapasin coachini jälleen. Onnistuin maastavedoissa, mutta tällä kertaa keskityttiin itse liikkeeseen ilman, että tähdättiin tiettyyn toistomäärään. Luulen, että sain kaikilla neljällä kierroksella hyvät luvut, mutta yhteisymmärryksessä päätettiin, että ei lasketa ääneen, eikä aseteta tavoitelukujaa. Myönsin ääneen, että ei se olkapää taida olla ihan kunnossa – leuanvedot vaihdettiin pariin kuminauhalla tehtäviin liikkeisiin ja fysioterapiaan (PT:ni on myös fysioteraupeutti), sillä olkapää oli tosiaan aikamoisessa stressitilassa, eikä liikkunut tavalliseen tapaansa. Loppuun tehtiin loistava reisi – ja vatsarääkki ja todettiin, että:
❤︎ Menestynyt suoritus ei aina tarkoita, että ylittää itsensä ja rikkoo ennätyksensä, vaan että työskentelee sen hetkisten rajojensa kanssa, löytää keskittymisen ja hyvän mielen
❤︎ Yksi tavallista huonompi suoritus ei ole perusta itsensä määrittelemiselle
Paljon on vielä opittavaa siis. Moni asia on itsestään selvä, mutta välillä pitää aktiivisesti sysätä ajatukset oikeaan suuntaan, kun ne ajautuvat pois polulta johonkin pimeään metsään.
Ihanaa viikonloppua!!