Kolmenkympin kriisistä eteenpäin

Oireilu alkoi jo kolme-neljä vuotta sitten. Se hiipi pikkuhiljaa ajatuksiini. Kuka oikeasti olen, teenkö mä tällä hetkellä niitä asioita, joita mun tuleekin tehdä ja mitä asioita mun olisi tähän mennessä pitänyt saavuttaa. Niin. Olisi pitänyt – menneessä ajassa, jota en voi enää muuttaa. Kysymykset kuluttivat päätäni, joka yritti tuolloin sopeutua taas jälleen uuteen maahan ja kulttuuriin. Se sama pää yritti samalla opetella paikallista kieltä ja toipua elämänmuutoksesta, joka teki pitkään kestäneestä kaukosuhteesta yhtäkkiä avosuhteen. Paljon asioita mahtumaan yhden pään sisään. Sitten rupesi sekuntikello tikittämään. Tunsin sen viisareiden liikkeet selkänahassani. Pian tajusin sen olevan kolmenkympin kriisi.

Mikä ihmeen kutsumusammatti?

Muistan kuinka vielä Suomessa asuessani lukion opo rauhoitteli 16-vuotiasta minua ja muistutti, kuinka sitä voi aikuisenakin opiskella, jos alanvaihto houkuttelee; Jos sattui valitsemaan jatko-opinnoiksi jotakin, jonka jälkeenpäin haluaa vaihtaa, ei olisi liian myöhäistä tehdä niin. Alanvaihto olikin oman vuosikurssini restonomien kohdalla ennemminkin sääntö kuin poikkeus; vuoden päästä AMK:sta valmistumisen jälkeen lähdin  itsekin aloittamaan uutta korkakoulututkintoa Kööpenhaminaan, jossa alanvaihto ei myöskään ole sen ihmeellisempi asia.

Sitten muutin opiskeluiden jälkeen Etelä-Saksaan ja tajusin, miten ison kulttuurieron voi 2000 kilometriä tuodakaan: neljän vuoden työsuhteen jälkeen työnantajani unohtaa edelleen, että ”ai niin, ei Miialla olekaan maisteri-tutkintoa, vaikka se onkin jo melkein kolmekymmentä”. Kukaan ei sano sitä ääneen, mutta kolmekympin kriisini lukee sen rivien välistä aina kun maisteritutkintoni puute tulee puheeksi. Mullahan on vaan kaksi korkeakoulututkintoa. Ei ole maisteri-tutkinto, eikä edes vuosien kokemusta muista arkkitehtitoimistoista – vaan ja ainoastaan nämä neljä vaatimatonta vuotta samasta firmasta. Se kymmenen vuoden työkokemus muilta aloilta katosi kuin tuhka tuuleen.

En syyllistä työantajaani, sillä täällä päin voi kärjistäen sanoa, ettei lukioikäinen vain valitse, mitä opiskelee seuraavat vuodet, vaan mitä tekee lopun elämänsä. Työsuhteet ovat pitkiä. Työhaastatteluissa, joissa olen käynyt on kummasteltu alanvaihtoani, ja harvemmin löydetty siitä mitään positiivista. Tunsin, että jouduin puolustamaan itseäni ja valintojani, sen sijaan, että oltaisiin keskusteltu, minkälaisia taitoja olen eri kokemuksista kerryttänyt. Työpaikan vaihtokin tuntui olevan oikeutettu, vain jos siihen on joku oikea syy. Firman vaihtoon käy syyksi varmaankin lähinnä tilanne työmarkkinoilla, eikä niinkään henkilökohtaiset syyt.

Rehellisesti sanottuna, en tiedä vieläkään mitä haluan urallani tehdä. Tiedän ainoastaan sen, etten tule pysymään rakennusalalla. Annoin sille mahdollisuuden, mutta vaikken vaadikaan siltä elämätarkoitukseni täyttämistä, en yksinkertaisesti halua uhrata sille monta arvokasta tuntia päivästäni. Ajattelin pitkään, että kolmenkympin kriisini otti vallan päätöksen teostani, mutta pian tajusin, ettei siinä ole mitään dramaattista, eikä väärää valita työkseen jotakin, joka tarjoaa vähintäänkin tyytyväisyyttä.

Hukkareissulla

Kuinka nollaksi voikaan olonsa tuntea, kun ympärillä vilisee toinen toistaan lahjakkaampia ja intohimoisempia kollegoita, jotka nuoresta lähtien tähtäsivät tähän samaan ammattiin. Itse päädyin rakennusalalle 23-vuotiaana, kun en muutakaan keksinyt ja se kuulosti ihan kivalta aiheelta opiskella. Tästä voikin päätellä oman kolmenkympin kriisini ytimen: itsensä vertaaminen muihin. Usein seuraamalla muiden esimerkkiä voi saada ideoita ja rohkeuttakin. Joskus se kuitenkin johtaa siihen, että tuntee tehneensä vääriä päätöksiä ja etenevänsä liian hitaasti.

”Yhtäkkiä haaveilulle tulee aikaraja, tiimalasi, jonka hiekka valuu sormien läpi vauhdilla eikä pysähdy. Haaveilu ei olekaan enää haaveilua, vaan paine tehdä konkreettisia päätöksiä rajallisena aikana.”

Kolmenkympin kriisiksi tilanne muodostui siinä vaiheessa, kun yhtälöön tuli mukaan tunne siitä, että aika loppuu kesken. Perheen perustaminen rupeaa kummittelemaan mielessä, kun muut samanikäiset ympärillä avioituvat ja puhuvat lapsista. Tulee paine siitä, pitäisikö siihen perheen starttaamiseen mennessä saavuttaa vielä jotakin, ja jos pitää, niin mitä.

Kaikki muut ympärillä vaikuttavat määrätietoisesti kulkevan tiettyyn suuntaan, ja itse tunnut haahuilevan. Tähän mennessä pystyi haaveilemaan rauhassa ja pohtia mihin suuntaan elämä voisikaan viedä. Yhtäkkiä haaveilulle tulee aikaraja, tiimalasi, jonka hiekka valuu sormien läpi vauhdilla eikä pysähdy. Haaveilu ei olekaan enää haaveilua, vaan paine tehdä konkreettisia päätöksiä rajallisena aikana. Pystyisinkö juuri minä tekemään elämänmuutoksia vielä myöhemmin arjen pyörittämisen ohella ja sallisiko tilanne sen? Miltä haluan jokapäiväisen elämäni viiden vuoden päästä näyttävän, ja tukevatko tähän mennessä tehdyt päätökset sitä?

Pysähdy. Hengitä.

Kolmekympin kriisistä pääsee yli, trust me

Tilanteeni eskaloitui viime marraskuussa Brysselissä. Olin jälleen kerran saanut ilouutisia lähipiiristä: jälleen uusi kihlautuminen. Uutisia oli tullut viime aikoina tavallista enemmän: häitä, vauvauutisia, kihlajaisia ja uramenestystä. Se on kait tavallinen osa elämää, jos lähipiiri muodostuu 25-35-vuotiaista. En sano etteikö se ollut onnellinen uutinen ja ettenkö iloitsisi muiden puolesta, mutta se sai samalla lumivyöryn tavoin itseni kritisoimaan omaa elämääni ja epäröimään omia päätöksiäni ja vauhtiani edetä elämässä.

Sain paniikkikohtauksen kauniissa hotellihuoneessamme. Hiekan suhina tuntui olevan korviahuumaava. Olin viittä vaille valmis lopettamaan työni, päättämään parisuhteeni ja muuttamaan kauas pois. Halusin palata lähtöruutuun, sillä tunsin tähän mennessä otettujen askelien menneen väärään suuntaan. Niin se vain on, että välillä pitää käydä pohjalla nähdäkseen valoa. Pari päivää myöhemmin pystyin taas hengittämään ja tajusin jotakin oleellista: ei ole olemassa mittareita, joilla voi verrata tilannettaan muihin. Harva tietää tasan tarkkaan, mikä se oikea polku omalla kohdalla on, ja mihin suuntaan mennä. Harva tuntee olevansa tismalleen oikealla alalla ja täyttäneensä elämäntarkoituksensa työllä.

Viime kuukausien aikana olen rauhoittunut ja elämä on ruvennut soljumaan omaan tahtiinsa suurimmaksi osaksi välittämättä siitä mihin muut menee. Siihen riitti ymmärtämään yksi ajatuksen jyvänen: koko tälle kaaokselle ei ole sääntöjä! Ei ole koskaan liian myöhäistä tulla siksi, mitä haluaa olla. Ei ole aikarajaa, ei tiimalasia, koska eihän kukaan voi etukäteen tietää koska hiekka valuu loppuun. Ei ole painetta muuttua, eikä myöskään pakkoa pysyä samana, jos ei halua. Jos yhtäkkiä huomaa olevansa tilanteessa, jollaisesta ei halua itseään löytää, tarvitsee vain rohkeutta muuttaa tilanne, tai muuttua.

Jos sullakin on kolmenkympin kriisi, hengitä. Kippaa tiimalasi kallelleen, niin ettei hiekka enää valu. Lyö sekuntikello vasaralla rikki niin, että sen viisareiden värähtelyt ei enää määrittele päätöksentekoasi.

Oma kolmekympin kriisini ei taatusti ole vielä ohi, mutta on helpottanut. Toivon, että kun noin kuuden viikon päästä vietän viimeisen päiväni parikymppisenä, tunnen oloni levolliseksi. Toivon, että pystyn vielä silloinkin uskomaan että on oikeastaan aika siistiä karistella parikymppisen pölyt: vuosikymmen, jonka aikana en hyväksynyt itseäni, en löytänyt rauhaa enkä omaa paikkaa ja olin jatkuvasti etsimässä jotakin. Seuraavana päivänä kun herään kolmikymppisenä, tajuan, että ei mikään taianomaisesti yön yli muuttunutkaan, ja tarina on vasta aluillaan – tarina, jonka kulun saan muuttaa ihan miten huvittaa.

Kommentit (2)
  1. Vanhan taidon uudelleen herättäminen – Monday blues | Lily
    4.9.2020, 09:26

    […] enemmän kuin tarpeeksi kotona hengailua antoi tarvittavan sysäyksen? Tai ehkä pääsin vihdoin kolmenkympin kriisistäni […]

  2. https://www.lily.fi/blogit/huulipunaa-ja-tahmatassuja/
    18.5.2020, 11:40

    Sattuipa sopivasti tämä teksti, kirjoitin eilen ihan samasta asiasta!

    Juuri itse mietin, että voiko kolmenkympin kriisi alkaa jo 27 vuotiaana, näköjään voi 😅

    Tsemppiä sulle, hyvä teksti!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *