Vanhan taidon uudelleen herättäminen

En ikinä kokenut osaavani soittaa pianoa. En edes tiennyt, mitä ne pianon kolme pedaalia tekee. Monet koulukavereista kävi tuolloin pianotunneilla – itse en edes kokenut, että soittamiseni oli harrastus. Opettelin soittamaan kosketinsoittimien mukana tulleen ohjekirjasen avulla ja kuuntelemalla biisejä kuulokkeilla yrittäen toistaa kuulemani nuotit.  Siihen aikaan ei ollut Youtube-tutoriaaleja, tai ilmaisia nuotteja netistä ladattavaksi.

Olin noin 10-vuotias, kun sain kosketinsoittimeni. Niiden paikka löytyi kellarista, jossa en ketään ”pimputtamisellani” häiritisisi. Olin lumoissani musiikin luomisesta! Olin niin innoissani, että aloin harjoittelemaan joululauluja syyskuun tienoilla (näin jälkeenpäin ymmärrän hyvin, miksi kosketinsoittimeni oli kellarissa…). Olin niiden vanhanaikaisten, kömpelöiden kosketinsoittimieni kanssa yhtä ja aivan haltioissani, että vain painiketta painamalla loisin sointuja, ääntä, musiikkia.

Sitten se lopahti, ilman sen kummempaa syytä, kuin seinään. Vajaan vuosikymmenen kellarissa omaksi ilokseni pimputeltuani, en yhtäkkiä soittanutkaan enää ja kosketinsoittimet löysivät pian uuden omistajan. Tilalle tuli uusia harrastuksia, elämänmuutoksia ja ihmisiä. Soittaminen ei enää mahtunut kyytiin.

Jos jostakin saa niin valtavan määrän mielihyvää, että pitkän työpäivän jälkeen valitsee nälkäisenä harrastuksen sen sijaan, että rupeaa kokkaamaan, ei sillä taida olla mitään merkitystä, kuinka hyvä on.

Olin hylännyt vanhan ystävän vuosikymmeneksi, kunnes kolme viikkoa sitten, ajoimme pitkän työpäivän jälkeen poikaystäväni kanssa puolitoista tuntia kaatosateessa hakemaan minulle pianoa. Olin jo pari vuotta haudutellut ajatusta ikiomasta pianosta. Idean torppasi välillä ajatukset siitä, että olisi mukamas liian myöhäistä aloittaa uusi, paljon opettelua vaativa harrastus. Ehkä puoli vuotta korona-sumua ja enemmän kuin tarpeeksi kotona hengailua antoi tarvittavan sysäyksen? Tai ehkä pääsin vihdoin kolmenkympin kriisistäni eteenpäin…

Tällä kertaa en hankkisi kosketinsoittimia, vaan pianon, ja oppisin käyttämään niitä hemmetin pedaaleja. Selailin e-piano arvosteluja ja Youtube-testauksia, ahmin tietoa muutaman päivän, kunnes karsin finaaliin päässeet e-pianot. Nettikirppiksen kautta löysin haluamani mallin ja päätimme lähteä hakemaan sen. Tiesin, ettei e-pianokaan oikea piano olisi, mutta kerrostalossa ehkä se käytännöllisin ratkaisu ja taatusti askel eteenpäin kosketinsoittimista. Istuin autossa ja katsoin sadepisaroiden hakkaavan tuulilasia. Tunsin olon haikeaksi ja nostalgiseksi, mutta samalla puhkuin intoa.

Kun tuli aika istua pianon eteen testisoittamaan sitä jonkun tuntemattoman ihmisen kodissa, en kyennyt soittamaan mitään – yhtikäs mitään. Vatsaa kivisti epäilykset siitä, että ehkä tämä olikin huono idea ja tuhlaisin satoja euroja pianoon, joka pölyyntyy yksin nurkassa. Siitä huolimatta pakkasimme pianon autoon ja lähdimme kotia kohti. Vasta kotiin päästyämme aivoni ja sormeni tunnistivat vanhan ystävän ja, uskomatonta kyllä, jatkoin tasan siitä, mihin lähes vuosikymmen sitten olin jäänyt! Aloin soittamaan Coldplayn Scientistia ilman nuotteja – aivan kuin aikaa ei olisi kulunut hetkeäkään.

Näiden viimeisen kolmen viikon aikana, sen jälkeen kun uusi pianoa kotiutui meille, opin käyttämään pedaaleja ja lukemaan nuotteja paremmin kuin yli vuosikymmen aiemmin. Soitan pianoa heti töistä  kotiin tultuani ja vielä kerran ennen nukkumaanmenoa. En saa tarpeekseni – ikään kuin yrittäisin ottaa takaisin sen menetetyn vuosikymmenen.

Milloin sitten saan sanoa, että ”osaan soittaa pianoa”? Ehkä en koskaan. Ehkä osaan jo? Ei sillä loppujen lopuksi väliä ole. Jos jostakin saa niin valtavan määrän mielihyvää, että pitkän työpäivän jälkeen valitsee nälkäisenä harrastuksen sen sijaan, että rupeaa kokkaamaan, ei sillä taida olla mitään merkitystä, kuinka hyvä on. Ehkä se on aikuisiällä aloitettu harrastus, ehkä henkiin herätelty vanha harrastus. Ehkä se on jotain suurempaa ja henkilökohtaisempaa.

Sillä ei myöskään ole mitään merkitystä, etten ikinä käynyt pianotunneilla, tai innostu ajatuksesta soittaa klassista musiikkia. Haluan soittaa The Star is Born-leffan soundtrackin, Coldplayn Everglow’n ja suurin piirtein kaikki Imagine Dragonsin biisit. Ehkä aion ottaa jopa pianotunteja, jos joskus siltä tuntuu. Toivon vain, ettei taika ikinä hälvene. Toivon myös, etten ikinä koe olevani riittämättömän hyvä.

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Syvällistä

Miten pääsin eroon sunnuntaimelankoliasta

Se olotila, johon olin työstressin takia jumittunut moneksi kuukaudeksi – ehkä jopa reiluksi vuodeksi, hiipi pikkuhiljaa osaksi elämääni ja tuntui eskaloituvan  aina sunnuntaisin luoden harmaan pilven myös maanantaille.

En edes osaa tarkkaan sanoa, koska se alkoi. Se työstressi ilmeni satunnaisina vatsakipuina ja tiuskimisena poikaystävälle. Se sunnuntaimörkö, sunday blues, sai mut välttämään kaikkea mahdollista sunnuntai-ohjelmaa, jotta saisin mukamas ”ladata kunnolla akkuja” seuraavaan viikkoon. Akkujen lataamista se ei ollut, vaan lähinnä omassa huonossa olotilassa rypemistä. Se äityi joskus niin pahaksi, että tunsin outoa syyllisen tuntoa, jos nukuin viikonloppuisin pidempään kuin kahdeksaan, tai jos menimme kyläilemään. Kyläreissulla olin hermostunut ja laskeskelin tunteja, kuinka paljon viikonlopusta on enää jäljellä.

On selvää, ettei työstressin saisi antaa vaikuttaa niin negatiivisesti muuhun elämään. Helpommin sanottu kuin tehty, moni muukin varmasti tuumaa. Sanotaan, että työ pitää erottaa vapaa-ajasta, vaikka samalla digitaalienen työ mahdollistaa esimerkiksi sähköpostien pläräämisen kotona kännykästä, tai vaikka toisesta maailmankolkasta rannalla löhöillessä. Lisäksi työpaikoille luodaan kotoista tunnelmaa: on pöytäfutista ja sohvanurkkia. Miten sitten luoda kaksi tarkkaan erotettua elämää – työ ja vapaa-aika, jos on loppu peleissä vain yksi ihminen? Kun työstressi vaikuttaa vapaa-aikaan, on myös yksityiselämän ongelmilla tapana heijastua työhön. Tunteet, joita jollakin elämänalueella ilmenee on hankalaa poissulkea toisella.

Terveys on prioriteeteistä se kaikkein tärkein ja työuupumuksesta voi seurata vakaviakin terveysongelmia. Tämä on välillä hankalaa muistaa, ja nykyajan työkulttuurissa on usein tapana vähätellä omaa tai toisten stressiä. Välillä pienetkin muutokset auttavat jaksamaan paremmin. Itse onnistuin muutamalla pienellä asennemuutoksella pääsemään eroon omasta sunnuntaiahdistuksestani. Tässä kolme oivallustani:

Oivallus 1: Sunnuntaistressi = kuusipäiväinen työviikko

Työjutut pulppusi mieleen ja mietin päässäni, mitä kaikkea seuraavan viikon työrupeama toisi tullessaan – en voinut pysäyttää ajatuksiani. Eikä se kaikki ajattelutyö ollut oikeastaan työntekoa tai työn järjestelemistä, vaan kaaoottista stressiä, josta oli vaikeaa löytää päätä tai häntää. Vaikka en tällä ajatustyöllä tuottanut mitään konkreettista työtulosta tajusin, että stressaamalla kaikki sunnuntait alkavasta työviikosta, pidennän työviikot kuuteen päivään.

Mikä avuksi?

Ryhdyin perjantaisin pitämään itse itseni kanssa ”perjantaipaltsua”, jossa listasin seuraavan viikon hommat ja ne asiat, jotka tältä viikolta jäi tekemättä. Vaikka lista olisikin pitkä ja pelottava, lyön lukkoon ne tärkeimmät asiat, jotka tulee saada seuraavalla viikolla tehtyä. Kysyn itseltäni, pystynkö delegoimaan osan tehtävistä muille, tai pystynkö ilmoittamaan esimiehelle, että deadline täytyy siirtää. Kun pään sisältö on järjestelty prioriteetteihin ja selkeään ensi viikon ohjelmaan, ei maanantain tulo ahdista samalla tavalla.

Oivallus 2: stressaamalla etukäteen aloitan viikon väärällä jalalla

Tiedättekö sen pienen stressitilan, joka on osa työpäivää, se, joka saa lisää kevyesti painetta työtahtiin ja jollain tapaa jopa energisoi? Se sunnuntaimärehtiminen oli varsin toisenlainen stressi. Semmoinen joka tuntui nakertavan reikää päähän: jutut valuu pois päästä samalla kun sisään virtaa lisää ajatuksia ja negatiivista tajunnanvirtaa. Kun rakas pääni työstää viikonloppuna negatiivisia ajatuksia, siitä kuinka paljon on tehtävänä ja ongelmia ratkomatta, aloitan viikon väärällä jalalla; määrittelen etukäteen, kuinka olotilani on viritettynä viikonalkuun.

Mikä avuksi?

Kyseinen stressi kirjaimellisesti tuhlasi aikaani ja energiaani, minkä ymmärtämällä osasin hellittää hieman. Vasta kuukausien jälkeen ymmärsin, kuinka paljon vaikutusta sunnuntaimelankoliallani oli tulevaan maanantaihin:”This Sunday blues kills my Monday funk”sanoin joskus poikaystävälleni. Ajatuksien järjesteleminen (ks. Oivallus 1) on konkreettinen keino saada näkemään tehtävän kaiken sen ajatussumun takana. Tärkeää on kuitenkin myös positiivinen ajattelu: ratkaisukeskeinen ajattelu ongelmien pohtimisen sijaan.

Oivallus 3: Työstressi vapaa-ajalla on ilmaistyötä

Olen kuullut usein sanottavan, että yksityisyrittäjät painavat töitä periaatteessa vuorokauden ympäri. Minä puolestaan en ole oman itseni herra, enkä stressaa omasta yrityksestäni, johon olisin kanavoinut ideani, intohimoni tai päätökseni. Kaikki stressi, johon työajan ulkopuolella käytän energiaani, on jonkun toisen yritykseen – jonkun toisen valtakuntaan. Teen töitä keskisuurelle arkkitehtifirmalle, ja työsopparissana lukee, että työaika on 40 tuntia viikossa ja palkka myös maksetaan pelkästään sen perusteella. Minä olen heille korvattavissa, ja he minulle. Työnantaja ei maksa siitä, että kärvistelet koko sunnuntain stressaten maanantaita.

Mikä avuksi?

Tehtävien määrän puolesta olin, ja olen edelleen ylikuormittunut, mutta hyväksyin sen, että kykenen antamaan vain 100% itsestäni. Jos oloni on paska, koska valvoin yön työstressin takia, pystyn antamaan seuraavana päivänä vain ehkä 75%. Se on sekä itselleni että työnantajallani edunmukaista, että pidän pääni yhtenä kappaleena. Vaikka pomo olisikin vaikuttunut siitä, että kirjoitat sunnuntaina yhdeksän aikaan illalla sähköpostin, on siitä harvemmin mitään konkreettista hyötyä urakehityksen tai tehokkuuden kannalta. ”Work smarter, not harder” – mantra, jota ei kannata unohtaa.

Hyvinvointi Hyvä olo Terveys Työ