Miten personal training muutti arkeni

Mistä kaikki alkoi

Harrastuskokeiluiltani olen spontaani. Saatan hetken mielijohteesta aloittaa uuden harrastuksen ja paneutua siihen täysin sieluin puoli vuotta ja sitten hylätä sen nurkkaan kuin vanhan lelun. Pelasin Kööpenhaminassa asuessani lentopalloa ja kävin Navy Seal-perusteisessa voimatreenissä. Stuttgartiin muutettuani viimeiseen neljään vuoteen on mahtunut hot joogaa, puolen vuoden Roller Derbyn pelaamista, surffailua, nyrkkeilyä, SUP-harrastuksen ylläpitämistä (suoritin myös SUP-ohjaajakoulutuksen) ja hei kävimpä myös Swing-tanssikursseilla… Tämä siis täyspäiväisen työn ja työmatkojen, sekä salitreenin ohella. Mitä hittoa?

En ole vielä päässyt niin pitkälle, että olisin kyennyt ratkaisemaan kaaottisen ja epäloogisen harrastuskokeilujeni mysteerin. En tiedä kyllästynkö helposti, olenko sitoutumiskammoinen, loputtoman utelias kokeilemaan uutta, etsinkö sitä ”oikeaa”, vai riittääkö mulle, että opin uuden taidon ja siirryn sitten seuraavaan syventämättä taitojani sen enempää. Tämä johdonmukaisuuden puutos oli yksi syy, miksi halusin sitoutua kehittymiseen yhdellä osa-alueella ja päädyin personal trainingiin… Vai oliko kyseessä taas jälleen uusi spontaani kokeilu? Vaikka päätökseni personal trainingiin oli nopeasti tehty, ajatus oli muhinut jo kuukausia takaraivossa. Tämän hetkinen tasainen rahatilanne ja turhautuminen jumiin jääneeseen salitreeniin sai lopulta tekemään lopullisen päätöksen.

Omat tavoitteeni personal trainingiin

Salitreenistä olen aina tykännyt. Keskittyminen vain ja ainoastaan omaan kehitykseen ja panostukseen kiehtoo. Painojen kolina ja treenit, joiden jälkeen tunnet antaneesi kaikkesi tuo hyvän olon aallon. Jostain syystä myös kehittymisen mitattavuus vetää puoleensa: se hetki kun laitat 5 kiloa painoa edelliseen viikkoon verrattuna on päätähuumaava. Kolikolla on myös kääntöpuolensa: jos on jaksaminen nollassa, turhaudun helposti, jos en päädy samaan toistomäärään ja painoihin kuin edellisellä viikolla. Itsekriittiselle selkeä mitattavuus voi siis olla myös kompastuskivi. Mutta tässä kohtaa tulee myös personal trainer mukaan kuvioihin: vaikka hän laittaa mut koville ja puskee rajojani, osaa hän ottaa huomioon kokonaiskuvan ja muistuttaa, että on välillä ok, ettei jaksa painaa täysillä ja antaa 110%. Itsekriittiselle on tärkeää olla vierellä joku joka auttaa huomioimaan myös ne hyvin menneet suoritukset – jos taitoa ei vielä ole oppinut.

Yhteisen treenamisemme alussa oli tärkeää puhua rehellisesti tavoitteista. Tulin siihen tulokseen, etten lähde mukaan saavuttamaan bikinikroppaa, tai ylipäätään hakemaan kroppaa, jolla saan vastakkaisen sukupuolen huomiota. Tahdoin oppia ja saada treeneistä:

  • itsekuria
  • rytmiä ja rutiineja kaaottiseen arkeeni
  • lisää voimaa

Tavoitteista puhutaan tasaisin väliajoin, niitä päivitetään, niitä konkretisoidaan ja niitä ei unohdeta. Opin, että tämä harrastus onkin suhteellisen strategista ja vaatii omistautumista molemmilta osapuolilta. Vaikka maksan henkilölle olemaan oma henkilökohtainen ohjaajani, en silti voi saavuttaa tavoitteita, jos en itse pistä itseäni treeneissä likoon ja heijasta tavoitteitani treenien ulkopuoliseen arkeeni. Aluksi mietin, onko ajankohta oikea, kannattaako personal training ylipäätään, ja tulisiko odottaa, että esimerkiksi työmäärän suhteen arki rauhottuisi, mutta loppujen lopuksi on aina helppo löytää tekosyy ja kun oikein syitä etsii, löytää niitä aina elämäntilanteesta riippumatta.

Saanko rahalle vastinetta – kannattaako personal training?

Onko personal training sen kaiken rahan arvoista ja kannaako personal training harrastukseen ylipäätään ryhtyä? 90€. Sen verran maksaa treenaaminen tunnilta. Kahdeksan treenisessiota kuukaudessa tekee siis 800€, joka on isohko siivu palkasta. Sitoutua piti alussa yhteensä kolmeenkymmeneen treenisessioon, sen jälkeen olemme suhteellisen vapaasti sopineet jatkosta ja seuraavien kuukausien treeneistä. Mikä sai sitten jatkamaan, ja hyväksymään harrastuksen korkeat kulut?

Kehitys, tekniikan hiominen, treeniohjelma

Vaikka olen vuosien ajan urheillut paljon ja innolla, en ole ikinä kehittynyt näin lyhyessä ajassa näin paljon. Viimeisen puolen vuoden aikana olen huomannut näkyviä muutoksia lihasten kehittymisessä ja ylipäätään koko ajatusmaailmassani urheilua kohtaan. Ajallisesti en ole treenannut enempää kuin aiemmin. Sen sijaan ne muutamat treenit viikossa olen täysin keskittynyt ja ohjaajan avulla löytänyt loistavan yhdistelmän liikkeitä tavoitteideni saavuttamiseksi. Netistä on helppo löytää erilaisia liikkeitä ja sarjoja, mutta mikä niistä sopii täysin itselle ja omille tavoitteille on vaikeaa hahmottaa. Toinen kompastuskivi on myös oikean tekniikan löytäminen. Kyykky näyttää teoriassa helpolta, mutta kun olalle nostaa omaa painoa vastaavan tankopainon, on tärkeää olla oikeassa asennossa liikkeen jokaisessa vaiheessa. Ilman ohjaajaa en totisesti olisi saanut tehtyä kaikkia liikkeitä tismalleen oikein. Tiivistettynä: personal trainerin kanssa treenaan fiksummin, tehokkaammin ja turvallisemmin. Pelkästään näistä syistä voin sanoa, että personal training kannattaa.

Henkilökohtaista palvelua

En pidä pinnallisista suhteista. Mulla on kovin vähän puolituttuja ja tutustuessani uusiin ihmisiin tarvitsen paljon aikaa. Haluan syventyä ja tutustua. Olen huono smalltalkissa, tutustuttuani jaan omasta elämästäni avoimesti kipeitäkin tarinoita. Annan myös paljon arvoa sille, että joku tuntee mut. Tästäkin syystä personal training tuntui omalta jutulta. Jos kemiat trainerin kanssa pelaa, saat rinnallesi luottokumppanin, joka näkee sut huonoina hetkinä ja parhaimpina hetkinä. Trainerini tietää milloin puskea, tietää mitä tehdä kun en löydä motivaatiota ja tietää kehoni ongelmakohdat.

Henkinen hyvinvointi

Muistan vielä tarkasti, kun sain viime joulukuussa treeneissä itkukohtauksen, kun eräs kollega oli edellisenä päivänä kysynyt olenko raskaana. En ollut. Sinä hetkenä vihasin kroppaani. Sinä päivänä vedin myös uskomattoman hyvän treenisuosituksen: sain trainerini avulla jalostettua huonosta fiiliksestä fyysistä voimaa ja energiaa, sen sijaan että olisin raivolla puskenut itku kurkussa ja häslännyt painojen kanssa. Ollaan me myös jaettu onnistumisen hetkiä kun olen kyykännyt oman kehonpainoni verran tai saanut ensimmäisen leuanvetoni. Ne onnistumisen hetket ei ole pelkästään itselle niitä saavutuksia, vaan trainerille myös tunne hyvin tehdystä työstä. Personal Trainer ei vain hoe ”jaksaa, jaksaa” vaan kuuntelee, neuvoo ja rohkaisee.

Arjen rytmitys

Mealplanning, kamojen preppaaminen, unirytmi – kaikki uusia elementtejä, joita oli sisällytettävä arkeeni, jotta jaksaisin ja pystyisin sisällyttämään kaiken toiminnan arkeeni. Personal Trainerin kanssa sovittuja treenejä ei voi viime hetkellä perua vain sen takia, että lounas tauko jäi välistä ja väsyttää kun edellisenä iltana tuli katsottua leffaa liian myöhään. Viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut arjestani sekoituksen riittävästi ns. ”suunnittelematonta aikaa”, terveellisiä elämäntapoja ja treenirutiinin. Edellisenä iltana pakkaan vaatteet töitä varten ja kokkaan lounaan sekä välipalat. Aamulla teen ison smoothien, josta hörppään puolet ennen treenejä ja puolet treenien jälkeen. Ilman kaikkea tätä valmistelua en pystyisi selviämään päivistä jotka joskus alkavat 06:30 salitreenillä ja päättyvät kahdeksalta illalla tultuani työmatkalta kotiin.

Personal traning on siis erittäin yksilöllistä ja siihen ryhtymistä pohtiessa kannattaa tehdä omat tavoitteet selväksi. Eikä niiden tavoitteiden tarvitse olla suoraan yhteydessä urheilusuorituksiin – eikä treenien edes välttämättä tarvitse olla salilla, vaan vaikkapa ulkona! Kuten omista tavoitteistani näkyy, oli personal trainingin tavoitteena priorisoida henkinen ja fyysinen hyvä olo jokapäiväisessä arjessa. Omalla kohdallani löysimme ohjaajani kanssa yhteisen sävelen erittäin nopeasti, mikä varmasti vauhditti treenien onnistumista. Verrattuna aiempaan kaaottiseen arkeeni, jossa urheilu oli lähinnä jotakin, johon ryhdyin ”jos sattui jäämään aikaa”, en tahdo enää palata.

Hyvinvointi Liikunta Mieli Terveys

Mitä hyvinvointi merkitsee minulle

Takana on parin päivän Netflix-löhöily ja ahmittu sipsipussi. Sanon itselleni, että hei nyt pitää ottaa itseä niskasta kiinni ja alkaa elää terveellisemmin ja voida paremmin; ryhtyä karkkilakkoon ja lisätä lenkkeilyn määrää.  En siis sillä hetkellä koe olevani hyvinvoivin version itsestäni, vaikka yleisesti ottaen syönkin ravintopitoisesti, urheilen säännöllisesti, saan riittävästi unta, eikä mulla ole todettu sairauksia.

Mulle esitettiin äskettäin iso kysymys: mitä hyvinvointi merkitsee mulle? Kysymyksen esitti saksalainen personal trainerini, jonka kanssa aihetta tulee konkreettisella tasolla käytyä läpi viikottaisissa treenisessioissa, mutta loppujen lopuksi kuitenkin aika pintapuolisesti. Kysymys sai pohtimaan tämän hetkistä maailman tilannetta, minäkuvaani ja kuinka itselleni sana ”hyvinvointi” on melko sumuinen ja määrittelemätön käsite, jota en ehkä otakaan niin hyvin huomioon päivittäisessä elämässäni kuin kuvittelin. Hyväksyn aamulla tummat silmänaluset, jotka yritän peittää meikillä ja ne yli kymmenen tunnin työpäivät ilman taukoja osana arkea, koska onhan se normaalia aina vähän stressata. Onko hyvinvoinnin merkitys elämässäni vinksallaan?

Muutun = käsitykseni hyvinvoinnista muuttuu

Tajusin, että käsitykseni henkilökohtaisesta hyvinvoinnistani muuttuu sen mukaan, miten kokemuksia ja ikää kertyy, ja minkälaisessa elämäntilanteessa määrittelemisen hetkellä olen. Esimerkiksi kun tämän hetkisen pandemian riehuessa tuttava kysyy, olenko voinut hyvin,oletan kysymyksen viittavan tartuntaan. Vastaan kyllä, vaikka kärsinkin stressivatsakivuista, mutta koska en ole saanut tartuntaa, pidän itseäni yleisillä mittareilla terveenä ja hyvinvoivana. Käsitykseni hyvinvoinnistani on siis liukuva ja mukautuu muuttuviin tekijöihin sekä ympäristöön.

Tänään instaa plärätessäni huomasin, että myös somen luomat kuvat muuttavat omaa käsitystäni siitä, miltä hyvinvoiva ihminen näyttää ja toimii. Tietyt vartalonmuodot ja ulkonäkökäsitteet yhdistetään helposti terveyteen: millä ruokavaliolla ja urheilusuorituksilla saavuttaa terveellisen, tasapainoisen ja täydellisen minän. Vaikka olen lähemmäs kolmekymppinen ja osaan suodattaa jatkuvasta tietovirrasta paljon turhaa roskaa pois, koen silti vaikeaksi olla antamatta sosiaalisen median vaikuttaa omakuvaani: ”En mä tuolta näytä bikinit päällä, ei mun lounas ole noin terveellinen, en mä jaksa enkä ehdi treenata tuolla tahdilla”. Somen luomaa kuvaa tavoiteltavasta hyvinvoinnista ja terveellisistä elämäntavoista on vaikea erottaa puhtaasti ulkonäköön perustuvista arvoista.

Ulkoisten ärsykkeiden lisäksi käsitykseni terveydestä muuttuu varmasti myös iän myötä. Viidenkymmenen vuoden päästä uskon olevani tyytyväinen, että esimerkiksi selviän arjenaskareista omin avuin, enkä omaa vakavia sairauksia. Viidenkymmenen vuoden päästä en odota kykeneväni leuanvetoon tai puolimaratoniin – en siis aseta haastavia urhelusaavutuksia mittariksi terveydelleni ja hyvinvoinnilleni, toisin kuin tällä hetkellä. Keho muuttuu, arvomaailma muuttuu – se miten tunnen olotilani muuttuu.

Milloin olen terve

Milloin sitten olen 100% terve ja hyvinvoiva, miten sitä voi mitata ja mitä teen jos 100% on saavutettu – tai pikemminkin EI ole saavutettu? Tulee mieleen se toistamiseen koulussa opeteltu Maslowin pyramidi, joka asettaa terveyden perusedellytyksenä, jotta voimme täyttää sosiaaliset ja itsensäkehittämisen tarpeet. Voiko olla, että usein sekoitan itsenikehittämisen siihen perusterveyteen, joka on se kaikenkantava peruspilari?

Kun perusterveyttä mitataan, on painoindeksiä ja rasvaprosentttia, kehosta mitattavat erilaiset arvot, sairauksien tunnistaminen sekä ehkäisy. Vaikka näillä mittareilla on terve, koen silti helpoksi katsoa itseäni peiliin ja sanoa, ”ok oon normaalipainoinen mutta kato nyt tota vatsamakkaraa. Ei se kuulu terveeseen, tavoiteltavaan kroppaan”. Ehkä onkin kaksi erillistä määritelmää: mitattava, lääketieteellisesti määriteltävä hyvinvointi ja lisäksi henkilökohtainen mittaristo joka peilautuu päivittäiseen elämään ja minäkuvaan, ja jota ulkoiset tekijät muovaavat jatkuvasti.

”On helppoa sanoa, että voinhan mä hyvin kun jaksan juosta pitkän lenkin ja vetää leukoja, mutta jos ahdistaa ajatus herätä seuraavana aamuna töihin niin että mahaa särkee, onko silloin terve ja hyvinvoiva?”

Kun pohdin treenirutiinejani ja niille asettamiani tavoitteita, on loppujen lopuksi helppo huomata ne tavoitteet, joissa tähdätään perusterveyden ylläpitämiseen, ja ne joilla pyrin itseni kehittämiseen parantamalla ja mittaamalla urheilusuorituksiani. Perushyvinvointiin tähtään treeneissä:

  • ennaltaehkäisemällä toimistotyön aiheuttamia vaivoja (niska, hartia, selkä)
  • tekemällä urheilusta osan arkea ja mahduttaa se kiireiseen viikkooni (olen huono pitämään kiinni päivittäisistä rutiineista)
  • tuomalla henkistä hyvää oloa urheilun kautta

Ne lisätavoitteet, joihin pääasiallisesti keskityn treeneissä, ja joissa pyrin kehittymään on mm. kasvattaa näkyvästi lihasmassaa, onnistua leuanvedoissa, kiinteytyä, ja niin edelleen.  En usko, että treenatessani ymmärrän täysin, etteivät urheilurutiinini enää tähtää olemaan pelkästään ”tarpeeksi terve”, vaan jotain enemmän. Onko silloin saavuttanut sataprosenttisen fyysisen hyvinvoinnin tilan?

Unohdan usein mielenterveyden osana hyvinvointia, vaikka mielellä on vaikutusta myös fyysiseen terveyteen. On helppoa sanoa, että voinhan mä hyvin kun jaksan juosta pitkän lenkin ja vetää leukoja, mutta jos ahdistaa ajatus herätä seuraavana aamuna töihin niin että mahaa särkee – onko silloin terve ja hyvinvoiva? Kun fyysistä terveyttä pystytään mittamaan numeroina ja arvoina, on henkiseen terveyteen ainakin omalla kohdalla vaikeampi vetää rajoja. Milloin on menossa vain huono kausi töissä, ja milloin voi oireita ruveta tulkitsemaan burnouttina.

Omalla kohdallani juuri henkinen terveys onkin osa-alue, jossa on tsempattavaa, sillä siihen on vaikeampi löytää suora syy ja ratkaisu. Kun niskaa särkee, voin venytellä, hieroa, parantaa istuma-asentoa ja rentouttaa kroppaa. Kun stressi vie ruokahalun ja yöunet, pitää päivittäisten rutiinien lisäksi analysoida syvempiä toiveita ja huolia, jotka ehkä salakavalasti vaikuttavat kaikkeen tekemiseen ja hyvinvointiin.

Oma mittaristo hyvinvoinnille

En ole terveydenhuollon ammattilainen, enkä malliesimerkki terveellisistä elämäntavoista: olen ylitunnollinen suorittaja, joka luisuu joskus leipomaan pellillisen brownieseja vain itselleen ja potee siitä huonoa omaatuntoa. Stressaan joskus turhistakin asioista niin, että vatsaan sattuu ja otan treenaamisen joskus liiankin tosissaan niin että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Koska hyvinvointi on pitkälti yksilöllinen asia ja vastaus kysymykseen ”mitä hyvinvointi merkitsee minulle” moniselitteinen, päätin asettaa itselleni karkean mittariston, jonka avulla voin muistutella itseäni jos elämäntapoihin on kiinnitettävä huomiota ja mahdollisesti muutettava, jotta tuntisin oloni jälleen hyväksi:

1. Estääkö fyysinen tai henkinen hyvinvointini tekemään asioita, joita:

❤︎ HALUAN tehdä (harrastukset, kavereiden tapaaminen…)

✅ PITÄÄ tehdä (oma käsite elämänjärjestyksen ylläpitämisestä ja vastuualueista: laskujen maksaminen, kokkailu, siivoaminen…)

2. JOS vastaus on jompaan kumpaan kohtaan KYLLÄ, voisiko mahdollinen syy olla:

  • Stressi ja siitä aiheutuva fyysinen ja henkinen uupumus, joka ilmenee:
    • Unen puutteena
    • Keskittymisen puutteena
    • alakuloisuutena
    • negatiivisuutena
  • Itsekriittisyys
    • Tunnenko itseni riittäväksi – vertailenko itseäni liikaa muihin
    • Täydellisyyden tavoittelu ja siitä aiheutuvat pettymyksen tunteet itseään kohtaan
  • Joku muu, mikä?

3. Mitä tulee muuttaa, että voisin hyvin?

Maailma on kova paikka, ja joskus keskitytään liikaa tekemiseen, sen sijaan että keskityttäisiin olemiseen. Ainakin mä unohdan usein kuunnella kehoa ja mieltä, vaikka tällä hetkellä fokus onkin ja tuleekin olla tartunnan välttämisessä.

Mitä hyvinvointi merkitsee teille ?

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Terveys