Kiitollinen.

Tässä on taas vierähtänyt pari viikkoa ja olisi ihania kuviakin tänne pistää, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Nyt Ella menneisyydestä huhuilee, että ”I told you so, tunnet itsesi ja blogin kirjoittaminen jää”. Kahden viikon tauko ei kyllä vielä tarkoita mitään.

Olen käynyt töissä, ihmetellyt lämmintä marraskuuta, jumpannut paljon (3-4 kertaa viikossa on musta paljon sanokaa vaan mitä sanotte). Välillä ottaa hermoon pitkä työmatka ja myöhästelevä S-Bahn, joka on ihme ja kumma ollut tällä viikolla kiltisti. Varmaan huomenna sitten myöhässä.

Huomenna lähden vähän reippailemaan muille maille: Lontooseen! Viimeaikaisten tapahtumien takia jännittää ja luulen, että äitiä vielä senkin edestä. No, niin monta kertaa sen olen kuullut ja itselle sanonut: rohkeasti eteenpäin, ei saa antaa ”niiden” voittaa. Totta. Eihän tästä elämästäkään mitään tulisi, jos koko ajan jännittäisi. Sillon ei kannattaisi edes omasta kodista poistua ja silti voi tippua vaikka lamppu päähän tai liukastua suihkussa (kopkop).

Mutta tuossa totesin jollekulle: minä viihdyn täällä. Tykkään elämästäni täällä ja tykkään Münchenistä. Nyt kaikki ei ole edes uutta ja hienoa vaan ihan tavallista arkea. Kuitenkin tuntuu, että se ”oikea elämä” on Suomessa.

Olen vain niin monessa suhteessa etuoikeutettu ja onnekas. Usein sitä unohtaa kuinka paljon itsellä on kaikkea. Liian usein. Tuntuu, että minut on rakennettu haluamaan aina vaan lisää. Yhtä asiaa olen ainakin oppinut tässä ulkomaareissujen aikana arvostamaan: perhettä. Ja ystäviä ja kotia.

Monesti mulla pyörii mielessä kuva meidän perheestä istumassa Hyvinkäällä sohvalla yöpuvut päällä saunan jälkeen servetit sylissä, telkkarissa joku ankea lauantai-illan murhasarja tai Putous ja servetillä Kartanon sipsejä tai Fazerin sinistä. Kaikille rivi tasavertaisesti jaettu. Ja oon pakahtua onnesta. En oo Riikkaa nähny melkein vuoteen ja äitiä ja iskää viimeksi syyskuussa. Silti ikävä on kova. 29 päivää kotiin!

Tässä me kaikki Riikan yo-juhlista 2014. Ella hammasrautoineen edustaa ja perheen naiset pistää kyllä parastaan. Iskä on ainut, joka komistelee sen hienossa sinisessä puvussa. 10418762_10152387523233956_1416049692_o.jpg

Musta tuntuu välillä, että ikävän myöntäminen on heikkoutta. Tai ehkä mä ennen ajattelin niin. ”Olen niin maailmankansalainen, että hienointa ikinä olla reissussa, kokea ja nähdä uutta ja mennä ja tulla pää kolmantena jalkana. Never stop moving, you only regret the things you didn’t do. Menestymistä ja koko ajan eteenpäin.” Mutta nyt haluaisin maailmasta mieluiten istua siellä sohvalla perheen kanssa.Snapchat-1242497768517128191.jpg

Tässä ainakin näytän siltä, että olisi kamala ikävä. Snapchat on kyllä huikea 😀 meillä vielä perheessa kaikkia sanotaan pupuiksi niin tämä osuu hienosti. Näytän kyllä niin surkealta…

Se on on mun suurin onni, että mulle on suotu ihana rakastava perhe. Tietty se täällä korostuu kun on kaukana ja kaikki ärsyttää kahden päivän jälkeen. Mutta sydän pakahtuu kaikesta kiitollisuudesta ja rakkaudesta niitä kohtaa ja tuntuu, ettei sanat riitä eikä tuu tarpeeks usein sanottua ”rakastan teitä”.

Jotenkin halusin sanoa tämän täälläkin. En tiedä saisinko? Saako sanoa ääneen, jos on asiat hyvin? Julkisesti? No mä sanon. Ja kaiken tän lisäks mulle on vielä suotu rakastava poikaystävä ja aivan ihania ystäviä.

No mutta tää tytsy pakkailee kamoja ja huomenna IT’S LONDON CALLING!

Kommentit (5)
  1. Voi miten ihana postaus!!!<3<3<<3 Kohta on joulu ja nähdään ja saat varmasti kerättyä akkuja lopputsemppiin Muncheniin. Siellä Munchenissä on varmasti siistiä, mutta niin olisi sulla Suomessakin. Eli aika win-win tilanne 🙂 Jee kohta nähdään!! Teen varmaan joulupyhien jälkeen Turussa graduhommia, joten hengailuseuraa on sitten tarjolla 🙂 -Merja

  2. Voi Ella, mua lohduttaa kuulla, että sä podet kanssa tälläsiä fiiliksiä! En kans tiä saako ääneen sanoa, että ikävöi ja on välillä sen takia surkeena, ku on kuitenkin niin etuoikeutettu saadessaan olla maailmalla tekemässä omia juttujaan. Oon monelle mun ystävälle sanonut, ettei 19-vuotias Viivi sielä Münchenissä olisi voinut koskaan kuvitella, että pian 24-vuotias Viivi Moskovassa haluaisi vain takaisin omaan tylsän hyvään arkeensa Helsingissä. Mä luulen, että se nuori seikkailuja rakastava Viivi olisi ollut jopa hieman pettynyt tähän nykyisyyden tasaiseen Viiviin. Mutta olkoon – ikä tekee tehtävänsä. Sitoutuminen tarkoittaa myös juurtumista.

    Paljon haleja sinne Saksaan! <3

    1. Joo, sama täällä! Vaihdossa olin ja menin ja ikävä iski ehkä siinä puolen vuoden jälkeen jouluna kun ei päässyt kotiin. Luulen kanssa, että Ella menneisyydestä vähän ihmettelee tätä nykyistä menoa.

      Toisaalta oon onnellinen ja kuten sanoit, tää on sitä juurtumista ja kasvamista. Musta on ihana huomata myös et alan pikkuhiljaa löytämään sen kodin ja tiedän, missä mulla on hyvä olla. Se on jo aika iso juttu 🙂

      Täältäkin haleja sinne Itänaapuriin!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *