Muumipapan viimeinen portti

Olin eilen oman elämäni mammojen ympäröimä. Se todella helpottaa kummasti toisaalla olemisen tarvetta: tässä on niin hyvä olla, että sekin melkein sattuu. Miksi edes haikailisin muualle  – seuraavasta portista mentyäni (viittaus porttiteoriaan) onni todennäköisesti tekisi niin kipeää, että pääsisin hengestäni.

Tuntuu niin hyvältä, että ihan hävettää. Mitä hyvää olen tehnyt ansaitakseni tällaisen auvon? 

Onnellisuudelle ei etsitä ainoastaan syitä, vaan se kaipaa myös kohteita. Joinakin päivinä rakastan koko maailmaa niin, että olen ratketa nahkani saumakohdista. Riskaabelia tästä tekee se, että en tiedä, missä ne ovat. 

Leijumaan jäänyt onnentunne kostautui yöllä, kun näin unta hyvästä ystävästäni. Hän makasi kyljellään sängyllä ja sanoi minulle yksinkertaisesti ja selkeästi: ”Tuu tänne.” 

Sitten taisin kohdentaa sen rakkauteni.

Kai meidät kasvatetaan suuntaamaan lämpimät tunteemme johonkin fyysiseen, konkreettiseen  – milloin mihinkin. Usein se on taloudelliseksi eduksi jollekin toiselle. 

Mitä jos vain opettelisin rakastamaan kaikkea, joka päivä? Enkä pelkästään silloin, kun olen edellisenä iltana päättänyt neljän kuukauden tipattoman ja siksi niin tavattoman irrallaan omasta kehostani, että tällainen buddhalainen lämpö säteilee minun ja kaikkeuden välillä aivan luonnostaan. 

Tarkoitan, että olen osa sitä kaikkeutta, joka saa miltei pakahtumaan. Mielenkiintoinen ajatusleikki papalle, joka usein kaipaa parempiin hetkiin ja paikkoihin. Ymmärrätkö: silloinhan hylkäisimme samalla itsemme. 

Missä muualla muka voisimme olla, kuin juuri siinä? Kiinteästi osana sitä kaikkea, jonka hyvyyteen tahdomme uskoa.

Yhtäkkiä huomaan, että minussa on yllättävän paljon mammamaista voimaa.