Anna meille rauha

Pesen hampaita ja katson vessan peilistä silmiä, joiden alla kelluvat sinertävät puolikuut. Olen maannut valveilla kaksi tuntia tietäen, että en enää nukahda. Pakko vain maata, sillä ennen viittä saavat valvoa vain he, joiden on pakko.

 

Minun on pakko maata.

 

Yhtäkkiä muistan:

 

Minun aikani tuntui olevan erilainen.

 

Odotin aina. Usein aamuöisin. Toisten heräämistä, joskus monta tuntia. Ajatus siitä, että vihdoin saisin seuraa, tuotti minussa outoa kivun sekaista onnea. Aikuisena opin kutsumaan sitä melankoliaksi.

 

Mutta se tapahtui myös päivisin. Odotin, että ajatuksiini vastattaisiin. Että myönnyttäisiin, ja voisin lopettaa ainaisen tarvitsemisen. Mutta aina piti odottaa. Minussa oli jo lapsena hätä.

 

Ukko oli sellainen isoisä, jonka soisi jokaiselle lapselle: antelias ja nöyrä. Minusta hän tuntui jotenkin hitaalta. Hänestä oli kiinni kaikki liike. Sain istua jo hikisenä toppavaatteissa eteisessä kunnes mummo sanoi, että ei ukosta koskaan tiedä, milloin hän on valmis lähtemään. Eikä hänestä tosiaan tiennyt. Miksi en koskaan sisäistänyt sitä rauhana? 

 

En ole perheessäni ainoa, jonka elämä on ollut täynnä arvaamattomia, hiljaisia miehiä. Puuhailijoita, jos kauniisti sanotaan. Äiti, mikset koskaan puhunut siitä minulle?

 

Isä oli kiivas ja rauhaton. Hän vihasi lähtöjä, oli aina äreä ja tiuski ja komenteli, ihan kuin serkkujen juhlat olisivat olleet perheen syy. Kuusamon-lomalta lähdimme ajamaan etelään ennen aikojaan, koska isän piti päästä kotiin. Eikä siinä kaikki, tietenkään, mutta sellaisia tulemiset ja menemiset olivat.

 

Veljeni ja miltei kaikki, joiden kanssa olen yrittänyt rakentaa yhteistä elämää, ovat samanlaisia. Kuin joku heissä olisi jatkuvasti tulossa ihon läpi ulos. Se purkautuu jalkoihin, käsiin ja suuhun.

 

Sisäinen levottomuus on varmasti jossain määrin biologista. Puhutaan vaikkapa erityisherkistä. Tai adhd:sta. Minua kiinnostaa enemmän se, miten levottomuus itää perheessä. Kuinka se siirtyy. Kuinka myöhemmin käsitellä omaa jatkuvaa rauhattomuuttaan, kun palleahengitysohjeet eivät auta – kuinka olla lastensa kanssa levollinen. 

 

Kuinka tunnistaa ja käsitellä kipunsa ennen kuin siirtää sen muille. Hyväksyä itsensä.

Kommentit (3)
  1. Oletko tutkaillut sitä? Mitähän kaikkea noiden tuntemusten takaa löytyykään? 🙂

  2. Kaunis teksti. <3

    Kadehdin heitä, joilla on rauha. Joilla on hyvä olla paikallaan ja jotka keskittyvät täysin tekeillä olevasn tehtävään. Mua raastaa, riipii ja venkoaa koko ajan, aina, jokin ahdistus, levottomuus ja malttamattomuus. Kai sen kanssa täytyy vaan oppia elämään.

    1. Ja suurkiitos kommentistasi!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *