Ikävä

Aika lievittää kipua. Sanotaan, että läheisen ihmisen menettämisen jälkeen seuraava vuosi on taistelun aikaa. Juhlapyhät, merkit vuodenajan vaihtumisesta, radiossa soivat kappaleet. Ennen yhdessä kuljetut tutut tiet, televisio-ohjelmat, kaikki aistimukset. Paikat. Ne kaikki on vallattava uudelleen, ilman tuota henkilöä, ja kokemuksista tulee aivan uusia. Tai sitten huomaa, että kyllä tämäkin asia vielä on olemassa, vaikka rakas ihminen onkin poissa. Toisin sanoen elämä jatkuu, oikeasti.

Isän kuolemasta on nyt aikaa vajaat seitsemän vuotta. Ensimmäinen vuosi oli juuri niin kamala, kuin olin saanut vastaavaa kokeneilta kuullakin. Kaikki piti käydä läpi jollain tavalla eri asennossa, aivan kaikki. Mikään ei käynyt kuin itsestään. Toisena vuonna kaikki oli jo vähän helpompaa. Elämä ympärilläni jatkui.

Nykyään en ajattele isää joka hetki, en joka tunti, en välttämättä edes päivittäin. Mutta toisinaan ikävä vyöryy päälle aivan yllättäen, kyselemättä. Yllätyn aina, kun niin käy.

Se voi tulla mistä tahansa. Aivan kuten ne ensimmäisen vuoden kipukohtauksetkin. Juicen musiikki. Isän lempiruuat. Avara luonto. Sauna. Kiroilu. Heinäpellot. Traktorit. Politiikka. Kahvi. Punaisen Malboron tuoksu. Mitä milloinkin. Tai joskus vain se, kun olen yksin. Kun tuntuu, että maailma on ihan pähkähullu. Kun tuntuu, ettei ole oikein ketään. Tai että kukaan ei aidosti välitä.

Tänään näin kaupungilla kaljun miehen. Mitään muuta ei tarvittu. Ikävä syöksähti kimppuun.

Tai nykyään se on toisenlaista. Tunne pikemminkin laskeutuu hartioille lämpimänä, painavana verkkona ja jää siihen. Se ei enää revi riekaleiksi, kuten aiemmin. Se ennemminkin kietoutuu ympärille, ehkä jopa pitää minut kasassa. Ikävä muistuttaa, mistä olen lähtöisin.

Jatkuva suru on muuttunut ajoittaiseksi kaipaukseksi. Sen aiheuttama kipu on erilaista. Lämmintä. Pitkää ja hidasta. Kyyneleet voivat tulla silmiin, mutta hiljalleen kihoten. Ei enää raivokasta itkua ja halua kuolla itsekin pois, vaan taistelutahtoa ja uskoa siihen, että isäkin haluaisi, etten käytä elämääni hänen peräänsä itkemiseen.

Joskus vain haluaisin kuulla sen hänen suustaan.

Kommentit (4)
  1. Vierailija, jaksamista sinulle. Toivon, että vaikka toisten kokemukset eivät vie sinulta taakkaasi pois, voisit niiden avulla lisätä kuitenkin uskoasi siihen, että sinäkin selviät. Ja selviät kyllä. (:

  2. Todella kauniita sanoja. Voimia ja valoisaa viikkoa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *