Kun Romeo ja Julia kirjoitettiin uudelleen

Koin eilen jotain vähintäänkin elokuvallista.

Tartuin kaverin kotitalon ulko-oven kahvaan ja nykäisin – eihän se piru ollut auki. Odottava hymy lähti etsimään seuraa rappurallista. Ei siinä näet vielä mitään, että ovi oli kiinni, mutta kun kännykkä ei ollut mahtunut juoksuhousujen taskuun.

Uhmakkuuteni syttyi: tästähän ei näin vähällä selvitä. Ja seuraavaksi syttyi lamppu: eikös ne aina romanttisissa elokuvissa heittele ikkunoihin kiviä tai lumipalloja herättääkseen huoneessaan pööpöilevän Romeon tai Julian huomion?

Vilkaisu niihin pikkukiviin, joilla piha oli päällystetty, riitti. Ei raaskinut vanhaa, haprakkaa lasia koetella sellaisilla. Jos vaikka heittäisin vahingossa liian kovaa. No, sattumoisin lumipallojakaan ei enää ollut saatavilla, Luojalle kiitos keväästä. Siispä mitä käyttäisin?  Jotain pientä ja sopivan kevyttä.. Ahaa – käpy! Tarvitsisin kävyn!

Lähdin innoissani kiertämään kivistä kerrostaloa nenä maata viistäen. Tunsin itseni tikutakuksi. Käpykäpykäpykäpy!

Mutta eipä ollut käpyjä kylvävää puuta siinä pihassa. Jonkun puun lehtiä oli paljonkin, mutta niitä on vähän hankala heittää. Risujakin oli oikein roppakaupalla, joku oli tehnyt kevättyöt, mutta en ole keihäänheittäjäkään. Hetkellinen epätoivo valtasi mieleni.

Vaelsin pörröhäntä koipien välissä takaisin ystäväni ikkunan alle. Ikkuna näkyi olevan raollaan. Huusin ensin vähän varovaisemmin ja jäin odottamaan, taas se typerä hymy naamallani. Kuvittelin jo, miten hän ilmestyisi ikkunaan ja nauraisi minulle sitä lämmintä nauruaan, ”Hassu, mitä sä siellä huutelet?” Vaan liikettäkään ei näkynyt pimeässä olohuoneessa.

Ehkä se katsoo telkkaria? Huusin vähän kovempaa. Alapuolella olevassa asunnossa sammutettiin valot. Hups, ehkä ei ole kovin mukavaa kuunnella pyhäiltana jotain kiljuvaa oravaa, joka seisoo oman ikkunan alla tumput suorassa ja..

Hetkinen! Tumput! Sopivan pehmeää, sopivan kevyttä, mutta kuitenkin lentokykyistä – keväinen lumipallon korvike! Rullasin lapaset mahdollisimman tiukalle sykkyrälle, samoin kuin sukat rullataan varsistaan yhteen. Täydellinen heittoesine.

Tähtäsin. Ensimmäinen heitto meni huti. Toinen osui pehmeästi ikkunan ylälaidan pokaan. Kolmas nasahti nätisti keskelle lasia. Lapasmytty teki pienen pompun laskeutuessaan, hiekka vain pöllähti. Poimin apuvälineeni ja jäin taas odottamaan – ja kyllä, se ilme. Taas kuvittelin, kuinka joku tulisi ikkunaan, ihan kohta. Ihan kohta se tulee.

Vaan ei mitään. Ehkä se ei kuullut – ehkä se katsoi telkkaria tai laittoi ruokaa ja jauheliha pihisi pannulla niin, ettei se kuullut. Jatkoin tulittamista.

Sinnikkäästi.

Heittelin ehkä vartin verran.

Hellittämättä.

Ikkunaan näytti jo jäävän tussahtavia jälkiä hiekkapölyisistä lapasista. Niihin samoihin ikkunoihin, jotka pari kuukautta sitten olimme huolella pesseet – myös ulkopinnoiltaan.

Sitten oli väistettävä. Pihaan kaarsi vihdoinkin auto! Ei siis ystäväni, vaan jonkun naapurin. Nainen ajoi ohitseni ja hymyili hyväntahtoisesti. Oliko se nähnyt mitä olin tekemässä? Kyllä näytin varmasti juuri niin epätoivoiselta, kuin mitä olinkin. Ehkä se oli katsonut elokuvia sen verran että hoksasi heti, mistä oli kyse.

Nainen pakitteli epävarman näköisesti omaan parkkiruutuunsa. Kyllä sen oli asuttava tässä talossa, kun sillä kerran oli oma parkkikin. Vaan kummassa rapussa se mahtoi majaansa pitää? Pääsisinkö vihdoinkin tästä naurettavasta tarkkuusnakkailusta ja voisin vain kävellä arvoni mukaisesti sisään avonaisesta ovesta? Ajatus tuntui suorastaan oudolta. Että ovesta, tuosta vaan. Se yrittäminen oli jo vieraannuttanut minut normaalista sisäänmenokäytännöstä. Olin jo ehtinyt katsella tuuletusparvekettakin sillä silmällä, mutta ihan niin kurre en sentään ole.

Jatkoin showtani. Yritin ilmaista mahdollisimman selvästi, että halusin tuonne sisälle, tuon ikkunan toiselle puolelle. Heitin kehään uskottavimman koiranpentu-ilmeeni ja tuijotin herkeämättä ikkunaan. Ehkä se tajuaisi päästää minut sisälle. Jännitti. Lähtisikö nainen toiseen rappuun vai armahdettaisiinko minut vihdoinkin?

A-rappua kohtihan se lähti vipeltämään. Olin tyrmistynyt. Näinkö minua koetellaan? Näinkö sinnikkyyteni palkitaan? Ei vetele!

”Heeeei!” – Ei reaktiota. ”Hei kuule!” – Noniin. ”Pääseekö sitä kautta tuonne B-rappuun?”

Hetken se katsoi minua oudosti. No haloo, mitä luulet, pääseekö nyt yleensä A-rapusta B-rappuun tuosta vaan, kyllä ne kuule on ihan itsenäisiä rappujaan ja sitä paitsi, mitä SINÄ siellä tekisit senkin katunainen?

”Asutsä siellä?” No voi sun jumaleissön. Mitäpä lottoat?! Rinkuisinko ehkä tässä oman ikkunani alla, että tuu avaamaan – tässäkö heittelisin ikkunaan lapasmyttyä jos asuisin siellä itse? Odottaisin, että joku tulee ovelle, jos kerran olen itse visusti ulkopuolella? Tollo nainen se oli, olipa A- tai B-rappulaisia.

”Eii ku miun piti mennä kaveria moikkaamaan ja nää ovet on ennen ollu auki ja nyt ne onki kiinni enkä ottanu puhelinta mukaan ja..” Se lähti välittömästi tulemaan kohti. ”No mä avaan sulle.” Kiittelin vuolaasti. Ehkä en näyttänytkään rosvo-oravalta, joka seuraavassa hetkessä ujuttaisi postiluukuista rautalankahäkkyröitä ja ryöväisi viattomien arvoesineet myydäkseen ne jossain torin kulmalla itseään tyhmemmille.

Koin valtavaa voitonriemua. Nyt! Vihdoinkin! Juoksin portaat ylös, ainakin kolme askelmaa kerrallaan. Soitin ovikelloa, koska nyt halusin äkkiä sisään – yleensä tyydyin ensin vähän koputtelemaan. Ei se kuullut vielä. Soitin pari kertaa vähän vaativammin ja odotin.

Nyt alkoi näyttää pahalta. Painoin korvan oveen kiinni. Hiljaisuus tunkeutui nuolemaan tärykalvojani. Laskeuduin kyykkyyn ja kurkistin postiluukusta sisään. Äänettömyys syöksähti kasvoilleni ja suuteli minua määrätietoisesti. Ei tennareita eteisessä. Ei telkkarissa pyörivää elokuvaa. Ei jauhelihan kotoisaa tuoksua.

Se saamari ei ollut kotona.

Minä olin jälleen toteuttanyt ikuista optimismiani. Ei kai tarvitse soittaa, jos toinen on kerran tunti, pari sitten sanonut, että voi tulla jossain vaiheessa käymään. Toki se siellä odottelee koko illan, että tulen, kun kerran olen ajatellut, että tulen. Taipumukseni omien ideoideni yleistämiseen voitti minut taas 6-0 (hah, taisi muuten olla samat nolot lukemat kuin eilisessä Suomi-USA-ottelussa). Ikään kuin kaikki tietäisivät, mitä päässäni liikkuu, jos kerran minä itse olen varma jostain. Ei näin, näin se ei toimi.

Olisi voinut luulla, että olisin masentunut. Jäänyt itkemään siihen porraskäytävään, että ikinä mikään ei onnistu ja kukaan ei rakasta minua ja olen maailman risuhäntäisin orava. Mutta ei. Kokosin itseni, jälleen kerran. Oikeastaan koko juttu oli aika hauska.

Seikkailu oli nyt päättynyt. Kurre lähti kipittämään kotia kohti. Hämmentyen hetkeksi siitä, ettei mp3-soitin ollut mukana, ainahan se oli. Mutta ilahtuen sittemmin huomiostaan, kuinka eri tavalla omaa kotikaupunkiaan voikaan katsella, kun ei ole kiire minnekään. Bongasin ne 80-luvulla uusitut parturi-kampaamojen ikkunateipit, grillikioskin menun herkullisuudet ja rasvaisen myyjätädin, koulunsa pihalla korista pelailevat teinit, hiirenkorvat koivujen oksissa, Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjassa mainitun maalauksen vanhan talon kyljessä, sunnuntaikaljoistaan humaltuneet ihmiset räkälän terassilla, kevätmallistot kultasepänliikkeen ikkunassa.

Aina ei tulla avaamaan. Onneksi kotiavain oli sentään mukana. Ensi kerralla otan myös kännykän. Siksi sen nimi on ’matkapuhelin’.

Kommentit (1)
  1. Piristävä teksti näin maanantai-iltaan. Kirjoitat eläväisesti 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *