Kynnen alta
On olemassa asioita, jotka saavat ihmisen tuntemaan syvää yhteenkuuluvuutta ympärillään olevien olioiden kanssa. Ne ovat sellaisia seikkoja, jotka yksinkertaisesti osoittavat, että kuulumme samaan lajiin.
Erityisen virkistäviä tilanteita nämä kummallisuudet aiheuttavat silloin, kun et ole tullut ajatelleeksikaan, että jakaisit ne jonkun kanssa. Ettei tämä pieni, iljettävä, neuroottiseltakin tuntuva tapa olisikaan vain sinun yksinoikeutesi tai ominaisuutesi, vaan että joku toinenkin olisi – ainakin joskus – tullut sitä kokeilleeksi.
Se on sitä, kun toinen hihkaisee pukukopissa kovaan ääneen, että kaivoi taas eilen isovarpaan kynnen alta sitä harmaata sukkanöyhtä-ihosolukkomönjää, tiedäthän. Ja AINA sitä on aivan pakko haistella, ja AINA meinaa oksentaa jo silkasta inhotuksesta, jonka se löyhkä saa aikaan. Puhumattakaan siitä jälkiväristyksestä, jonka saa aikaan se ajatus, että tämä kauheus on todellakin lähtöisin minun kehostani, ja että minä, kaikessa naiiviudessani ja kuvottavuudessani, vieläpä imppaan sitä kerta kerran jälkeen. Ja kerta kerran jälkeen totean, etten kyllä taatusti tee sitä enää uudelleen.
Ja teen kuitenkin.
Jo heti isovarpaan kynnen alta -osion jälkeen olet aivan kärryillä siitä, mistä hän puhuu. Nyt, nyt hän todella sanoo sen ääneen.
Ja yhtäkkiä koet olevasi niin yhtä tämän ihmisen kanssa, kuin vain olla voi. Kaikki sen yhden inhimillisen pikku paheen takia, joka ei lopulta tuntunutkaan niin paheelta.
Juju on siinä, että joku koki tarpeelliseksi kertoa siitä ääneen.
Me ihmiset puhumme niin kovin harvoin siitä, mitä todella olemme.
Sen sijaan me puhumme usein siitä, mitä haluaisimme olla. Se ei ole aina se puheenaihe, joka tuo meitä lähimmäs toisiamme.