Luulotautina paraneminen ja siitä toipuminen

Satuin yksin lähikapakkaani iltana, jona siellä oli juuri päättynyt yhdet syntymäpäivät ja yksi muistotilaisuus. Baaritiski notkui suklaakakkua, suklaapiirakkaa, suklaata ja jotain muutakin, joka ei ollut minulle niin merkityksellistä. Siihen minä istuin ja söin onnellisena.

Tänä aamuna huomasin, että en olekaan tangon alla veltto, heikko ja unelias. Olen jäntevä, voimakas ja säpäkkä. Ja taatusti hiilihydraattien tarpeessa.

Siitä on 12 vuotta, kun sairastuin anoreksiaan. Kuinka monta vuotta lieneekään siitä, kun ensimmäisen kerran luulin parantuneeni. Ja montakohan kertaa olen sen jälkeen luullut.

Nyt en enää aio luulla. Otan fakta-på-fakta sen kokoisia askelia kuin pystyn enkä teeskentele – en muille ja vähiten itselleni. 

Tottakai ihminen haluaa uskotella itselleen, että on parantunut, olipa hänen addiktionsa mikä hyvänsä. Ja voihan niin ollakin, että juuri sillä hetkellä hän on avartanut itseään juuri sen hetken sallimissa rajoissa. Mutta kuten koko muuhunkin elämään pätee, on toipumisen tietäminen harhaa. Anorektikko ei ehkä parane koskaan. Sen sijaan hän voi oppia löytämään turvansa muista asioista kuin syömisensä ja kehonsa kontrolloinnista. 

Oivallukset tulevat näemmä joskus käytännön kautta. Minulla on koko elämä aikaa.

Ps. Suklaan lisäksi olen saanut luoda orastavan rakkaussuhteen basmatiriisiin. Vasta totuttelemme toisiimme, mutta olen niin ihastunut, että jo Hänen tuoksunsa hengittäminen saa kyynleet nousemaan silmiin. Ruoka on lahja. On lahja voida syödä.

Kommentit (3)
  1. Kyllä. Ruoka on lahja, ja kun saa syödä ♡ 

    Terv. Ex-anorektikko ja bulimikko ja vaikka mikä 😀 Tie oli pitkä toipua, mutta tässä ollaan! 

    Ihanaa maaliskuuta sulle ja hyviä ruokahetkiä! 

  2. ❤ Hienoja oivalluksia!

    1. Kiitos AnLottanen kun luit! <3

       

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *