Otsalohkosta ja sen yläpuolelta

Itkin onnetonta elämääni. Kun kaikki tuntuu niin h*lvetin vaikealta – olenhan jo sentään parikymppinen. Syytin itseäni jälkeenjääneisyydestä joka käänteessä.

 

Olin kuullu luotettavalta taholta, että ihminen kasvaa paljon vielä uhmaiän jälkeen. Että sitten tulisi seuraava kuohuttava vaihe nimeltä murrosikä. Tämän ylitettyään sitä luulee olevansa jo pitkällä, mutta ei, koska seuraava etappi, 20+, odottaa jo seuraavassa mutkassa.  On kysymys tästä vaiheesta.

 

En aio sörkkiä biologiaa, koska siitä en tiedä mitään. Kai otsalohko kasvaa. (Kunhan ei liian isoksi, se voisi näyttää ja tuntua ikävältä, ainakin jos tykkää nukkua naamallaan.) Mutta tunne-elämässä ja ajatusmaailmassa tapahtuu kyllä taatusti jotain.

 

Kesä 2013 on hiljalleen taittumassa syksyksi. Muistan harmitelleeni kesiä ennen tätä, etten ole tehnyt tai kokenut oikeastaan mitään uutta. Ja nyt katselen taaksepäin tätä mennyttä kesää ja mietin, että enpä ole tainnut koskaan ennen kokea yhden kesän aikana näin paljon. Uutta ja vanhaa uudella tavalla. Ja luulenpa tietäväni, mistä tämä kaikki johtuu.

 

Enteilin muutosta jo keväällä, kun päätin hakea töihin paikkaan, jollaisesta olin aiemmin osannut vain haaveilla. Vielä hakemusta kirjoittaessanikin tunsin oloni epätodelliseksi, enkä uskonut, että siitä tulisi mitään. Mutta sitten olinkin jo sisällä. Yksi päätös ja varmuus siitä, että ilman yrittämistä ei ainakaan tapahtuisi mitään, ja yhtäkkiä se olikin totta. Olin lähdössä merille.

 

(Huomaan nyt tekeväni sitä, mitä ihminen tyypillisesti tekee: yksittäisistä tapahtumista muodostuu helposti loogisten syy-seuraussuhteiden ketju. Mutta mitä sitten. Nautin tästä, joten annan mennä.)

 

Koko kesä on oikeastaan ollut yhtä riemuvoittoa. Ja syy siihen, että se on ollut mahdollista, löytyy varmasti korvieni välistä.

 

Alkukesästä olin pohdiskelevaisella tuulella muutenkin, kuin tuleviin töihin valmistautumisen osalta. Yhden ystävän kanssa kävin jopa raamatullisesti sävyttynyttä keskustelua siitä, kuinka tärkeää on luottaa elämään ja siihen, että se kantaa.

 

Juhannuksena tehtiin parin kaverin kanssa perinteistä omiamme. Meitä oli kolme vapaata, nuorta ja kaunista yksin yhdessä. Sanottiin piutpaut sille, että olisimme jääneet rannalle ruikuttamaan, kun kaikki muut olisivat olleet omissa, tiiviissä piireissään kokon ympärillä. Teimme oman. No okei, kokkoa emme koskaan nähneet, mutta saunan, Saimaan, grillijuhlat jos useammatkin ja lavatanssit kyllä saimme. Ja sopivasti draamaa. Olen iloinen siitä viikonlopusta.

 

Erään ystävän kanssa kohtasin arkisia, todella rajoittaneita päähänpinttymiäni ja rikoin rajojani järjestelmällisesti ja päättäväisesti, jopa useita yhden päivän aikana. Noiden kohtaamisten aikana sohvamatkailin toisiin maihin ja opin uutta vieraista kulttuureista, joita en ollut koskaan edes itse kokenut. Pääsin paikalle tarinoiden ja kuvien kautta. Samalla suhteeni tähän ihmiseen syveni niin, että ihmettelen tapahtunutta itsekin. Viimeksi pari päivää sitten hän sai kyyneleet kihoamaan silmiini, ja siinäkin hetkessä minusta tuntui, että tulin ymmärretyksi ehkä paremmin kuin vuosiin. Hurjaa.

 

Sitten töiden alettua jouduin väkisinkin kohtaamaan niitä oman elämäni ja itseni nurjia puolia yhä enemmän. Tein sen voitokkaasti. Kävin itseni kanssa keskusteluja ja totesin, etten voi hävitä tässä pelissä. Niistä pienistä asioista en aio nyt kirjoittaa, koska yritän pysyä laajemmissa linjoissa, mutta paljon niitä kyllä oli, aina omasta itsestäni kommunikaatioon ja toisiin ihmisiin.

 

Maailmalle päästyäni poksauttelin DANGER!-tekstein printattuja palloja rikki aivan solkenaan. Tein sen tietoisesti ja nautin jokaisesta riekaleesta, jonka jätin jälkeeni. Kampin aukiolla, sulava jäätelötötterö kourassa istuessani miltei itkin onnesta ja tiesin, ettei kukaan ohikulkijoista kiinnittäisi minuun mitään huomiota, vaikka sen tekisinkin. Sillä hetkellä tajusin ehkä eläväni omaa elämääni. Minun.

 

Ja sen jälkeen isompia esteitä ei ole tuntunu olevankaan. Olen pakannut kamat ja lähtenyt liikkeelle kerran, eikä matkalaukkua oikeastaan ole sittemmin tarvinnut kertaakaan purkaa. Kokoelma vain on vähän vaihtunut. Nyt olen lähdössä Brysseliin. Sekin idea heräsi yhden arkipäivänä nautiskellun viinilasillisen (joka sekin oli ennen ehdoton no-no) äärellä. Syy oli yksinkertainen: Miksi ei?

 

Se sama kysymys on ohjannut miua jo pidemmän aikaa. Miksi jäädä vatvomaan asioita turhan pitkään? Olenhan nähnyt, että minun on hyvin helppo kieltää itseltäni vaikka kaikki elämän nautinnot, jos vain niin päätän. Eräs tärkeä ihminen elämäni tähän asti haastavimmilta ajoilta tapasi sanoa, että asiat eivät yleensä ota, jos eivät annakaan. Pakkaa se reppu ja kokeile.

 

Ennen itkin, ettei elämässäni koskaan tapahdu mitään. Tänä kesänä olen huomaamattani oppinut elämään. Tärkeintä on, ettei pelkää. Kovin paljon. Ei niin paljon, että se saa kieltäytymään.

 

Olen viimeisen vuoden aikana kasvanut paljon, ihan niin kuin luotettava tahoni lupasi käyvän. Tuskin maltan odottaa, mitä ehtii tapahtua vielä ennen 30-vuotispäivääni, johon on muuten vielä aika monta vuotta aikaa.

 

Aikaa kokeilla, miten hyvältä tuntuukaan uskaltaa.

 

Ei minua ole kirjoitettu mihinkään valmiiksi. Saan valita tarinani ihan itse.

 

Kommentit (2)
  1. Kiitos kommentistasi sinisiipi. Onnittelut, uskalsit muuttaa sisäisen kellosi äänen. Se vaatii aina paljon, mutta antaa varmasti kaiken takaisin – ja enemmänkin. Hyvä me. 🙂

  2. Hieno kirjoitus! Olen itsekin siinä vähän yli kakskymppinen ja joutunut kohtamaan monia kasvamisen hetkiä. Tämä kesä kasvatti minuakin työn kautta, tosin toisella tapaa. Jouduin ensimmäisen kerran elämässäni tunnustamaan, etten oikeasti jaksa tehdä kesätyötä, jonka olin saanut. Minun oli uskallettava valita oma hyvinvointini rahan sijaan, vaikka sellainen tuntuikin ”väärältä ja laiskalta”. Oma elämä on kuitenkin omissa käsissä, on vain uskallettava tehdä valinnat, juuri kuten sanoit. Koska lopetin työt, sain kahden kuukauden kesäloman ja aikaa hidastaa tavallisesti melko kiireistä elämääni, aikaa pohtia ja miettiä elämää. Ymmärsin myös pettymystäni käsitellessäni paremmin, kuinka tärkeitä ympärillämme olevat rakkaat ihmiset meille ovat.

    Elämä opettaa. Minäkin odotan kiinnostuneena, kuinka paljon olen kasvanut kun täytän 30. Sitä odotellessa, elän päivä kerrallaan:)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *