Kerron ihmisille, jos miulla on ollu heitä ikävä. Tarkoitan sitä.
Jos vanha ystävä vastaa kasvot peruskertoimilla ”No kiva kuulla”, oliko sitä silloin kiva kuulla?
Kai se on vähän sama tilanne, kuin jos seisoo marraskuisessa lumisateessa ja ystävä sanookin yllättäen, että rakastaa sinua. Sillä tavalla. Mitäpä siihen voi vastata, jos ei yhtään tunne samoin.
No kiva kuulla?
Puhuttiin juuri eilen kiertoilmauksista erinäisille asioille. Tää vois tarkottaa vaikka ”Kuule, ihan *tun sama.”
Tällaisten 11 tunnin opiskelupäivien jälkeen sitä päätyy miettimään liian ontologisia juttuja. Ei oikein sovi miun päälle.
Miten priorisoin ajankäyttöni?
Elänkö elämääni siten kuin haluan, vai suoritanko sitä ulkoa tulevien määräysten mukaisesti?
Pitäisikö joskus alisuoriutua – edes kerran?
Saanko tästä kaikesta mitään muuta, kuin isoja numeroita paperilla?
Olenko yksin vai vain toisinaan yksinäinen?
Mihin oikein pyrin elämässäni?
Mistä unelmoin?
Kuulin jonkun sanovan, että yliopistossa ei pitäisi miettiä tulevaa tutkintoa tai ammattia tai työtä, vaan keskittyä nauttimaan oppimisesta.
En mie osaa. Teen koko ajan ihan liikaa.
Mutta miten vois muka koskaan tehdä missään vähemmän, kuin parhaansa?
Haluaisin olla ihminen, joka lähtee kaljoille ja saa siinä ystäviensä kanssa istuessaan huimia ideoita, jotka toteuttaa ja joiden toteuttamisesta nauttii suuresti. Haluaisin olla se nuori nainen, joka ei tarvitse muita kertomaan, kuinka ainutlaatuinen ja hyvä on juuri sellaisenaan. Haluaisin olla se tyyppi, joka pakenee Goalle etsimään itseään.
Tai ehkä sellainen tyyppi, jonka ei tarvitsisi tehdä sitä.