Ikävä

Aika lievittää kipua. Sanotaan, että läheisen ihmisen menettämisen jälkeen seuraava vuosi on taistelun aikaa. Juhlapyhät, merkit vuodenajan vaihtumisesta, radiossa soivat kappaleet. Ennen yhdessä kuljetut tutut tiet, televisio-ohjelmat, kaikki aistimukset. Paikat. Ne kaikki on vallattava uudelleen, ilman tuota henkilöä, ja kokemuksista tulee aivan uusia. Tai sitten huomaa, että kyllä tämäkin asia vielä on olemassa, vaikka rakas ihminen onkin poissa. Toisin sanoen elämä jatkuu, oikeasti.

Isän kuolemasta on nyt aikaa vajaat seitsemän vuotta. Ensimmäinen vuosi oli juuri niin kamala, kuin olin saanut vastaavaa kokeneilta kuullakin. Kaikki piti käydä läpi jollain tavalla eri asennossa, aivan kaikki. Mikään ei käynyt kuin itsestään. Toisena vuonna kaikki oli jo vähän helpompaa. Elämä ympärilläni jatkui.

Nykyään en ajattele isää joka hetki, en joka tunti, en välttämättä edes päivittäin. Mutta toisinaan ikävä vyöryy päälle aivan yllättäen, kyselemättä. Yllätyn aina, kun niin käy.

Se voi tulla mistä tahansa. Aivan kuten ne ensimmäisen vuoden kipukohtauksetkin. Juicen musiikki. Isän lempiruuat. Avara luonto. Sauna. Kiroilu. Heinäpellot. Traktorit. Politiikka. Kahvi. Punaisen Malboron tuoksu. Mitä milloinkin. Tai joskus vain se, kun olen yksin. Kun tuntuu, että maailma on ihan pähkähullu. Kun tuntuu, ettei ole oikein ketään. Tai että kukaan ei aidosti välitä.

Tänään näin kaupungilla kaljun miehen. Mitään muuta ei tarvittu. Ikävä syöksähti kimppuun.

Tai nykyään se on toisenlaista. Tunne pikemminkin laskeutuu hartioille lämpimänä, painavana verkkona ja jää siihen. Se ei enää revi riekaleiksi, kuten aiemmin. Se ennemminkin kietoutuu ympärille, ehkä jopa pitää minut kasassa. Ikävä muistuttaa, mistä olen lähtöisin.

Jatkuva suru on muuttunut ajoittaiseksi kaipaukseksi. Sen aiheuttama kipu on erilaista. Lämmintä. Pitkää ja hidasta. Kyyneleet voivat tulla silmiin, mutta hiljalleen kihoten. Ei enää raivokasta itkua ja halua kuolla itsekin pois, vaan taistelutahtoa ja uskoa siihen, että isäkin haluaisi, etten käytä elämääni hänen peräänsä itkemiseen.

Joskus vain haluaisin kuulla sen hänen suustaan.

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Mieli

Pieni onni

Noniin, tänään se tapahtuu. Muutama tunti, ja miulla on ah-niin-trendikäs bob hair.

Jännittää niin, että mahaan ihan koskee. Iloisen odottava olo. Tätä tunnetta varten mie ehkä elän.

Se on asia, jonka suitsuttamiseen en kyllästy. Elämänilo.

Kävin tässä yhtenä päivänä yliopistolla lounaalla, yksin. Miten paljon nautintoja ja elämyksiä voikaan yhteen, ihan tavalliseen ruokailuretkeen sisältyä? Ja kuinka moni pitää miua pöhkönä, jos niistä kerron?

Yleensä lounasta mieluiten porukalla, kuulumisia vaihtaen tai vaikka väitellen siitä, onko Facebook hyvä vai huono juttu. (Voi niitä, joilla menee ruoka väärään kurkkuun jo kun joku sanoo ”Eiku mun mielestä kyllä..”, koska niissä keskusteluissa ei tuikeita argumentteja säästellä..) En siis yleensä lähde yksin ravintolaan, en edes opiskelijaravintolaan. Mutta aina kun sen teen, se on jotenkin virkistävä kokemus. Sitä ehtii aistia asioita ihan eri tavalla, kun ei koko ajan puhu (ruoka suussa) tai jaa olemistaan jonkun kanssa. Ainakaan tietoisesti.

Pesusta juuri tullut tarjotin on lämmin.
Salaattilinjaston kipoissa on hurjan paljon värejä ja muotoja. Luonnosta, ne kaikki.
Salaatinkastikkeita on montaa eri laatua, ja ne kaikki tuoksuvat erilaisilta.
Juomat kaadetaan jalallisiin laseihin. Miten hienolta sellainen tuntuu kädessä. Paljon hauskemmalta, kuin tavallinen maitomuki.
Lämpimienruokien vaihtoehtoja saa haistella. Tuoksu kertoo vähintään yhtä paljon kuin ulkonäkö.
Saa ottaa sen verran kuin tahtoo. Saa valita.
Aterimet kiiltää.
Kassatytöllä on kaunis hymy.
Leipäpöydän ruisleipä on lämmin, rasva (mitä tänään saisi olla?) sulaa sen päälle. Tulee mieleen mummo.
Saa laittaa ketsuppia ihan mihin ruokaan tahtoo.
Salin valtavista ikkunoista paistaa aurinko. Terassillekin voi mennä jo. Saa valita.
Ei tarvitse ahtautua perimmäiseen nurkkaan ja vallata koko pöytää. Voi mennä keskelle ruokasalia, istua keskimmäiseen tuoliin.
Ei ole pakko lukea jotain aina, kun syö yksin. Voi kokeilla, miltä tuntuu istua pöydässä ilman suojamuureja. Lehti saa jäädä laukkuun.
Joku kokee sopivaksi kysyä, saako vastapäätäni istua. Saa olla hiljaa koko ruokailun ajan, mutta silti syödä yhdessä.
Pöytä täyttyy hiljalleen. Poimin ihmisten keskustelusta kokemuksia, jotka jaan heidän kanssaan – omassa päässäni. Aina ei tarvitse sanoa ääneen.
Kana on hyvää. Porkkanaraaste juuri sopivan kosteaa. Ruisleivässä on siemeniä, jotka rapsuu hampaissa. Piimä on ihanan paksua ja hapanta. Lautanen on kukkuroillaan. Tiedän syöväni terveellisesti.
Vastapäätäni istuvan tädin selän taakse istuu mukava poika, jonka kanssa olen jutellut aiemmin. Vähän ujostuttaa, en uskalla moikata.
Saa katsella vieraita ihmisiä ja miettiä, keitä he ovat ja mitä heille kuuluu. Mutta ei sitä poikaa.
Vatsa täyttyy. Saa käyttää tähän enemmän aikaa, kuin yleensä. Aikaa on.
Nainen jää istumaan pöytään vielä syötyäänkin. Ei ole kiire, eikä tunnu vaivaannuttavalta.
Saa kiittää tiskareita hyvästä ruuasta, ja vastaukseksi saa hymyn.
Joku pitää ovea auki ja odottaa, että ehdin kohdalle. Kiitän ja hymyt vaihtuu taas.
Ulkona aurinko hellii. Tuntuu ihan kesältä. Kuulokkeissa soi jotain, joka hymyilyttää. Hymy jää päälle.

Onnea on pienissä asioissa. Joskus harmittaa kun mietin, mitä kautta oon ne oppinu näkemään. Miksi se vaati sen kaiken? Eikö voisi syntyä niin, että silmät vaan näkis ne ilot?

Toisaalta aika absurdia. En selvästikään olis minä, en ilman sitä kaikkea.

Tääkin vatsanpohjassa kutkuttava jännitys puhtaasti siitä ilosta, ettei ihan tiedä, mitä kaikkea päivä tuo tullessaan. Riemu siitä, että on elossa ja kaikki on suhteellisen helppoa. Isoista asioista iloitsemisessa ei ole mitään vikaa, niistä tulee iso ilo. Mutta sen muun ajan voi käyttää niistä pienistä hihkumiseen.

Miksei?

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään