Titanic
Katsoin eilen Titanicin. En muista monennenko kerran, ehkä kolmannen tai neljännen. Yleensä en jaksa viettää samojen elokuvien äärellä useampia iltoja, mutta tuon purkin uppoaminen tekee poikkeuksen: Titanic on ainoa elokuva, joka on saanu miut itkemään.
Kate Winslet on hyvin kaunis nainen. En edes tiedä, kumpaan silloin pienenä kiinnyin enemmän, Kateen vai Leonardoon. Jotenkin näyttelijätär on niin sensuelli. Ja niin on Rosen ulkoinen olemuskin. Hillitty, hallittu, kuristettu kasaan. Kuin äidin tyttärensä päälle kiristämä korsetti pitelisi Rosea väkipakolla otteessaan, vaikka naisen persoona pursuilee alta vapautta janoten. Pohjimmiltaan Rose on jotakin aivan muuta, kuin se itsensä päivänvarjolla rahvaalta maailmalta suojaava hempukka.
Leonardo DiCaprio oli Titanicin aikaan niin nuori, että häntä katsoessaan aivan hämmentyy; niin siloposkinen. Kun Jackin veijarimainen, vapaa ja villi luonne sotkeutuu teennäiseksi järjesteltyyn elämäänsä kyllästyneen Rosen kiharaan tukkaan, vapautuu Rosessa aivan uusia puolia. Heidän tanssiessaan laivan alakannella rahvaiden iltabileissä, vie Jack Rosen sellaiseen tanssiin, ettei hän olisi koskaan voinut kuvitellakaan olevansa niin humalassa elämästään – toisen kanssa.
Parasta on, ettei Rose aluksi uskalla. Hän kiljuu tanssipartnerilleen ”No Jack, no!” Mutta parin kierroksen jälkeen nuori nainen on vähintään yhtä endorfiineissa kuin Jack. Ja siitä hän vain villiintyy tarinan edetessä.
Myös Jack pääsee maistamaan toisen yhteiskuntaluokan elämää pelastettuaan Rosen itsetuhoisesta tilanteesta. Laivan kannella nähty psykologinen peli todistaa, että Jack on tunneälyltään erittäin – no, sanon, että kiihottava tapaus. Hän tietää, mistä naruista vetää, ja pian Rose onkin hänen sylissään, eikä haluaisi koskaan siitä pois. Mutta ei Jack ”pelaa omaan pussiinsa”. Hän vain yksinkertaisesti rakastuu.
Mietin, mikä ihme elokuvassa niin koskettaakin miua. Onhan se kuitenkin aika lälly.
Ainakin siinä käydään läpi hurjan laaja tunneskaala. Päähenkilöihin samastuessaan katsoja kokee ainakin jännitystä, ahdistusta, iloa, onnea, vapautta, surua, intohimoa, empatiaa, rakkautta, vihaa, pelkoa.. Kohtaus, jossa Jack ja Rose seisovat laivan keulassa klassisessa ”I can fly”-asennossa, on niin kaunis, etten tiedä miten päin sitä katsoisin. Sydän oikeasti kiertyy sykkyrälle, heidän onnensa ja kaikki se tunteiden myllerrys on niin käsittämätöntä. Se, miten älytön koko asetelma on, mutta miten oikealta se silti tuntuu.
Pohtiessani Rosen henkilöhahmoa oivalsin, että ehkä erityinen kiintymykseni häneen johtui aikanaan siitä, että koin häntä kohtaan niin suurta empatiaa. Winslet onnistuu välittämään roolihahmonsa tunteita niin taitavasti. Se ahdistus, jota Rose kokee joutuessaan näyttämään joltain muulta, kuin mitä sisimmässään on. Ja se ihana nuori kulkuri, joka lopulta vie hänen sydämensä ja riisuu sen saamarin kalliin mekon hänen yltään, paljastaen naisen todellisen minän. Sen villin ja revittelevän ihmisen, joka on valmis lähtemään vaikka maailmanympärimatkalle, kunhan saisi siten olla rakastamansa ihmisen kanssa. Rose on hullunkurinen, intohimoinen, rohkea, rietas, hauska, aidoille tunteilleen omistautuva – jonkun vain tarvitsee näyttää se hänelle, ja se joku on mies, joka lopulta kuolee hänen käsivarsilleen.
Samastuin häneen.
Elokuvan loppu on aivan hirveä. Katseluseurani lähti kotiin jossain niillä main, kun Rose iski kirveellä Jackin kahleet poikki, ja olisin jäänyt yksin uppoavaan laivaan. Ymmärsin, että miun ei todellakaan tarvitse katsoa leffaa loppuun. Voin ihan hyvin jättää rakastavaiset yhteen, eikä kummankaan tarvitse kuolla. No tiedän kyllä, miten siinä käy, mutta se raastava uppoaminen tulee aina katsottua puuskuttaen, että nopeasti, nopeasti, menkää sinne pelastusveneeseen, karatkaa ja paetkaa ja menkää ja perustakaa perhe ja olkaa onnellisia. Mutta ikinä siinä ei käy niin, jos katsoo loppuun asti. Pakenin kuplaani, ja päätin, että rakkauden on saatava elää.
Muistan, kun silloin 90-luvulla kuulin pian Titanicin nähtyäni huhun, että elokuvaan oltaisiin tekemässä kakkososaa. Vanha Rose (on muuten upea näyttelijä siinäkin roolissa) saa kuulla, että jostain kaukomailta on tullut papparainen, joka väittää pelastuneensa uponneesta Titanicista ja etsivänsä nyt jotakuta Rose-nimistä naista. Olin pöyristynyt. Vaikka toivoin niin kovasti, että tarinalla olisi onnellinen loppu, tuntui tuo asetelma jotenkin järjettömältä. Ehkä se olisi tehnyt kaikesta jo liian utopistista. Elokuvan kauneus piilee suurelta osin juuri siinä, että Rose lopulta joutuu tuuppaamaan sinertyneen rakastajansa hyiseen mereen. Niin kamalaa kuin se onkin. Ihanan kamalaa. Juuri siinä kohtauksessa itku tuli. Ja se kesti kauan. Nykyään pelkkä tunnussävelmän kuuleminen riittää nostattamaan pintaan ne samat tunteet.
Samasta syystä toivoin, että kanttori soittaisi isän hautajaisissa My heart will go on -sävelmän pianolla. Jotenkin se tuntui niin oikealta. Piti päästää irti. Se oli niin surullista ja oudosti myös niin kaunista, että sydän melkein pysähtyi. Soitin sitä kappaletta itsekseni vielä kuukausia hautajaisten jälkeen ja vain itkin. Mutta onneksi miulla oli se mahdollisuus. Sitä kautta purkautui paljon. Ja lopulta laskin irti, ihan kuin Rose. Oli vain pakko.
Onneksi Rose ei katkeroidu. Hän heittää salaisuutensa aaltoihin ja hänen huuliltaan purkautuva ynähdys kertoo siitä voimattomuudentunteesta, toisaalta onnesta ja surusta, joita hän kokee palatessaan muistoissaan takaisin loistoristeilijälle.
Se vain on kylmien väreiden elokuva.