Miksi?
Heitinpä tänä aamuna ensitöikseni eiliset kahvinpurut lattialle. Kymmenen mitallista. Ja vain siksi, että huvikseni nostin vettynyttä suodatinpussia sen kulmasta, enkä vaivautunut ottamaan kunnon otetta.
Listojen väliin tunkeutunut musta puru asettui suoraksi symboliksi edellisillan aiheille. Joku keksi, että on hyvä idea katsoa väsyneenä Esko Valtaojan TEDtalkia. No oliko?
Me kaikki täällä olemme yhtä orgaanista ainetta. Monenkirjavia yhdisteitä, erilaisten törmäyskurssien loppujätettä. Kahvinpurua, jossa yhdellä sikkareella ei ole suurtakaan väliä. Se voi olla tai olla olematta, eikä kokonaisuus juuri siitä muutu.
Mistä johtuu, että toisille se on vapauttava ajatus? Että minun, pienen ihmisen suhteellinen merkityksettömyyteni maailmankaikkeudessa ei olekaan painolasti, vaan päinvastoin tuottaa keveyden tunteen?
Miksi on niin, että toisille Miksi?-kysymyksen kysyminen on elämän suurinta antia, ja toiset se saa vain lamaantumaan? Kysyttävähän sitä on joka tapauksessa — uudelleen joka päivä.
Eikä vastausta tule. Sitä ei ehkä ole olemassakaan. Koko kysymys saattaa olla vain inhimillisyyden tihentymä, kysymisen ja vastauksen haksemisen noidankehä. Elän, jotta saan kysyä, miksi elän.
Voiko mikään ajatus saada aikaan musertavampaa turhuuden tunnetta?
Minä kuulun niihin, jotka ahdistuvat suurkaupungeissa ja tuhatpäisissä festarimassoissa. Niissä oma joutavuuteni korostuu. En nauti väenpaljouteen hukkumisesta, kasvottomuudesta. Minulle se on kuolemista. On tätä ja tätä ja tuokin tuossa — mitä väliä on yhdellä minulla tämän kaiken keskellä?
Miksi ihmiset sisustavat kotejaan, ostavat uusia vaatteita tai kasvattavat orkideoja? Mitä siistiä on lumilautailussa, villasukkien neulomisessa tai valokuvien kehittämisessä? Miksi?
Viime viikkoina kuolema on ollut läsnä turhan tiuhaan. Joillekin se tosiaan antaa sysäyksen elämään, mutta minut se saa itkemään. Että ihan sama, suunta on selvillä jo.
Ehkä matkan odottaminen on tuonut sen lähemmäs. Ehkä on niin, että haluaisin kovasti syntyä uudelleen siellä toisaalla, edes osittain — oppia jotain aivan uutta — ja siksi kuoletan itseni täällä. Olen kohdannut sen, että samat pyörät pyörivät lähdöstäni riippumatta. Ihmiset voivat noin vain lähteä.
Ei se ole minulle vapautta, se on todiste siitä, että olemme hiilivetykimpaleita.
Mitä jos olisin jättänyt ne kahvinpurut lattialle?
Miten voisi oppia kysymään useammin Miksi ei? kuin Miksi?
Tointaako edes kokeilla?