Kaupungilla ihmiset nauttivat lämpimästä kevätpäivästä. Joku istuu puistossa dokailemassa taskulämmintä kaljaa, jonka on pöllinyt vastapäätä istuvan nuhjuisesta kangaskassista. Toinen nuolee erään sormia, joita pitkin sula jäätelö valuu lähes valtoimenaan – niin vaarattomasti, että ele on väistämättä pornografinen. Tai tuskin olisi, jos toinen ei katsoisi erästä suoraan silmiin.

Joukko teinejä ottaa elämänkeväänsä vastaan syljeskellen sen päälle. Tyttöjen kiljahdukset sopivat täydellisesti tupakan ja imelän hajuveden katkuun, eivätkä testosteronit jää jälkeen: joku on lähtenyt liikkeelle kylvettyään miesten deodorantissa ja säestää kokonaisvaikutelmaa tehostamalla joka neljättä sanaa v-alkuisella. Vanha mies ja vanha nainen seisovat liikennevaloissa – kahden puolen polkupyörää. Molemmat pitävät ohjaustangosta kiinni, kumpikin omalta puoleltaan. Jotakin tärkeää heillä on meneillään.

Kaikki nauttivat. Kaikki kuuluu asiaan. Kaikilla on pitkän talven jälkeen syytä hymyyn.

Minä kuljen sen kaiken läpi ja mietin, kenen juomasta ottaisin osuuteni, kuka edes huomauttaisi jäätelöni sulamisesta, ketä varten suihkauttaisin hajuvettä tai kuka pysähtyisi kanssani liikennevaloihin väittelemään päivän maitopurkin väristä.

Sitten tulen kotiin, piiloudun auringolta ja sen vaikutuksilta. Niitä on kuitenkin jo ehtinyt tulla. 

Totean, että tunnen itseni äärimmäisen irtonaiseksi. 

Sitten kysyn, mitä se haittaa.