Illat eivät ole koskaan olleet mitään mun suosikkihommia näin kahden lapsen äitinä. Toki niissä on jotain hyvääkin sillä kaiken sen hien ja tuskan takana on aina suuri palkinto, kun molemmista sängyistä kuuluu tasainen tuhina. Se tuhina tarkoittaa nimittäin hetken lähes täydellistä vapautta, sotkeentumatonta kämppää ja omaa rauhaa. Mutta siihen pisteeseen pääseminen ottaa kyllä voimille.

Illat alkavat yleensä jo melkein heti päivällisen jälkeen, kun pöytä on korjattu ja melkein kaikki mahdollinen tekeminen on tehty. Meillä tuskaisen hitaasti kulkevat minuutit ovat yleensä puoli kuudesta puoli seitsemään, kun kaikkia väsyttää mutta iltapuuroon on vielä liian pitkä aika. Näin kesällä tuon raskaan ja hitaasti matelevan tunnin voi onneksi viettää esimerkiksi ulkona, mutta syksyllä ja talvella aika tuntuu kulkevan niin uskomattoman hitaasti. 

Hiukan ennen puuroa lapset alkavat elehtiä levottomasti ja he pistävät todellakin parastaan, että jokainen lelu ja peli on varmasti kaivettu ulos laatikoista, purkeista ja koreista niin, että koko koti on iloinen sekamelska ennen kuin hyppäämme iltapalapöytään. Itse iltapuuron syöminen on myös ihan oma shownsa. Yhdelle ei maistu ja kaikki mahdollinen muu maitolasin pyörittämisestä vitsien kertomiseen on mielenkiintoisempaa kuin syöminen. Sille toiselle taas maistuu, mutta jokainen paikka puolen metrin säteellä on sotkussa. Ja jos silmä välttää, tämä innokas minä itse -syömäri on aika satavarmasti lapannut maitolasinsa täyteen puuroa, tai sitten hän vaihtoehtoisesti levittää kädellään parin sentin paksuista puurokerrosta ympäri ruokapöytää. 

Kun puurovaiheesta on päästy, seuraa minusta koko illan rankin osuus. Iltapesut. Meillä on jotenkin sanattomasta sopimuksesta miehen kanssa muodostunut rutiiniksi se, että mies siivoaa kodin ja ruokapöydän ja minä vien lapset pesulle. Yleensä toinen minityypeistä haahuilee ympäri asuntoa ja keksii vielä viime hetken leikkejä samalla, kun se toinen hieroo puuroisia käpäliään seiniin ja kylpyhuoneen oveen. Koko pesuhomma on myös hoidettava ripeästi ennen kuin toinen lapsista on jo ehtinyt aloittaa jonkun isomman projektin, jonka lopettamisesta seuraa yleensä huuto. Aika vakio iltapesukamaa on se, että tyttö vetää kunnon sekoiluhepuleita samalla, kun poika itkee kaikesta mahdollisesta. 

Iltapesujen jälkeen tiedän, ettei edessä ole enää montaa etappia mutta vielä on matkaa jäljellä. Rasvat, yöpuvut, hiusten harjaus, iltasatujen valinta (joka saattaa osoittautua välillä äärimmäisen hitaaksi prosessiksi), iltasadut ja sänkyyn. Kuulostaa yksinkertaiselta mutta siinä samalla saa olla jatkuvasti repimässä leluja pois lasten käsistä, siivoamassa kymmenettä kertaa lastenhuonetta ja kappas joku ehti jo karata ja mennä piiloon.

Siinä vaiheessa, kun olemme iltasatupisteessä voin jo melkein hengähtää, vaikka toki vielä voi tapahtua vaikka mitä. Sängyssä molemmilla on ihan omat meininkinsä; milloin tyyny on liian muhkea tai kuuma, ja milloin taas on jano tai pissahätä. Sitten unilelut ovat väärässä järjestyksessä ja se kaikista rakkain on kadonnut. Sitten tuleekin jo yhteinen kikatussessio, joka päättyy melkein joka kerta itkuun. Kun 50 % lapsista nukkuu, alan hokemaan nukahdanukahdanukahda –mantraa, ikään kuin saisin sillä tainnutettua vielä viimeisen pikkutaistelijan uneen. 

Kun vihdoin hiippailen ulos lastenhuoneesta olo on kuin voittajalla – me tehtiin se tänäkin iltana!

Postauksen kuvat liittyvät aiheeseen sen verran, että ne ovat kaikki räpsitty lasten jo nukkuessaan yöuniaan.