Juok-sen, juok-sen…

Hiemanhan tuossa aamulla ripsi vettä, mutta lenkin hilputtelin siitä huolimatta. Liekö syynä ollut kostea  ilma, mutta hiki tuli ihan eri tavalla kuin aikaisemmin.

Nyt olen jo sen verran rutinoitunut lenkkiini, että tiedän, mitä missäkin kohtaa tapahtuu. Lenkkini ei siis ole ympyrä vaan sinne ja takaisin. Mennessä ensimmäiset 10-15 minuttia tuntuvat vähän hankalilta, paloaseman kohdalla alkaa sujua. Jos on hyvä biisi tai kiinnostavat jutut pään sisällä, niin olen ensimmäisessä isommassa mäessä ennen kuin huomaankaan, paloasema – mäki sujuu yleensä kuin itsestään. Mäen jälkeen on mutka, jonka päässä näen jo kääntöpaikkani. Tässä vaiheessa usein tuntuu, että voisin juosta miten pitkälle vaan. Sitten alamäki, paloasema (tässä kohdin usein hiki valuu noroina) ja muutamat risteykset ennen loppusuoraa. Kotipihalla olen ihan naatti, eli ”miten pitkälle vaan -tunne” ei ollutkaan ihan realistinen. Mutta arvaappa mitä? Tänään tuohon kaikkeen meni 5 minuuttia vähemmän aikaa kuin aikaisemmin!

-Kehitys kehittyy vai miten se menikään?   😉