Aikasemmin mietin tätä kummalista sitten kun -elämää, jossa kadonneet 9 ja puoli kiloani eivät tunnu saavutukselta, vaan ajatukset ovat siinä, miten monta kiloa vielä haluan pudottaa. Päätinkin nyt viikon aikana nauttia ainakin hetken verran nyt kun -elämästä. 😉 

Kävin kampaajalla, nyt tukka on uusi: pirteä, lyhyempi ja värikkäämpi. 

Sain ensimmäistä kertaa kuulla spontaanin kehun muutoksestani jolta kulta, joka ei ole projektistani tiennyt. Siitä riemastuneena sanoin asiasta muutamalle kohtaamalleni tutulle ihmiselle ohimennen (voiko niin sanoa?). Heidän vastauksensa: ”No minä katsoinkin, että olet laihtunut aika lailla.” ”Huomasin heti, että poskesi ovat kaventuneet ihan kamalasti.” Ja toki nämäkin kommentit lämmittivät mieltä kovasti, mutta samalla ajattelin, että jos kerran huomasit, niin mikset sanonut mitään, sehän se vasta olisikin tuntunut mukavalle. 

Onko niin, että kun nämä ihmiset ovat tottuneet pitämään ajatuksensa kiloistani ominaan aikaisemmin, niin eivät nytkään sitten rohjenneet sanoa mitään? Onko toisen painon kommentoiminen tässäkin tapauksessa liian riskialtista? Pitääkö tässä paikassa ja ajassa kohteliasuuksia kalastella, voisiko niitä mitenkään saada pyytämättä? Toki tämä kissa osaa tarvittaessa oman häntänsä nostaa, ei sillä. Olkoonkin nyt pystyssä kevään ja hyvän mielen kunniaksi jonkin aikaa!