Viime kesä oli ensimmäinen lapsen kanssa. Muistan miten paljon oli opeteltavaa. Entä jos se ei nuku, pitäisikö laittaa pitkähihainen paita auringonsuojaksi, tuleeko sillä kylmä, pitääkö vaippa vaihtaa, olenko tarpeeksi läsnä, kuinka monta jäätelöä saa syödä päivässä, pitääkö auto pysäyttää kun se itkee.

Joka päivän jälkeen huokasimme että menipä taas mukavasti. Onni kotimaan kesästä, auringosta ja puistossa juoksentelevasta lapsesta voitti aivoissa käyvän myllerryksen tuomat haasteet, mutta ihan rentoa ei ehkä elämä ollut. Jatkuvasti pelkäsin että kaikki varmasti pian muuttuu vaikeaksi, lapsi alkaa vierastaa toista meistä eikä mikään enää onnistu. Turha oli tuokin pelko.

Tänä keväänä olemme puhuneet saapuvasta kesästä paljon. Ei enää tarvitse käydä läpi ulkovaatteiden pukemisraivareita, lounaan voi syödä pihassa, ranta kutsuu jo hiekkaleikkejä leikkimään. Muistan miten uskomattomalta viime kevään ensimmäinen kuuma päivä tuntui. Olimme lähteneet kävelylle rannalle melkein toppavaatteissa ja riisuimme kerros kerrokselta itseämme. Viimein lapsi juoksenteli paljain jaloin pelkässä t-paidassa hiekalla emmekä voineet käsittää miten ihanaa voi ulkoilu olla.

Olemme suunnitelleet lomamatkoja jokaiseen pieneen kylään, kaupunkiin ja erämaahan koko kesäksi. Hiekkalelut mukaan ja matkaan.