Miltä siellä muiden kotona näyttää?

Odotusaikana me kävimme läpi adoptioneuvonnan, joka usein on enemmän sarja  kuulustelu- ja varoittelutapaamisia kuin varsinainen tulevien vanhempien neuvonta. Meillä oli onnea ja oma sosiaalityöntekijämme oli lempeä ja viisas. Osa neuvonnasta käytettiin siihen että hän tutustui meihin. Mies sai rauhassa totutella ajatukseen lapsen adoptoimisesta, epävarmuutta ei pidetty huonona asiana. Osa neuvonnasta käytettiin siihen että mietittiin lapsen mahdollisia haasteita ja sitä miten ne kohtaisimme.

Kun neuvonta oli ohi, kävimme kursseilla, seminaareissa ja luennoilla. Pohdimme erilaisia sairauksia ja erityistarpeita. Tapasimme perheitä joilla oli ollut lapsen kanssa todella haastavia aikoja ja jotka olivat niistä selvinneet. Koskaan emme oikein ajatelleet että elämä adoptoidun lapsen kanssa saattaa olla ihan samanlaista kuin muidenkin lasten.

Lapsen on pitänyt totutella siihen että hänellä on perhe. Meidän kaikkien on pitänyt opetella aivan uudenlainen tapa elää, vaikkakin meille vanhemmille se on ollut yllättävän helppoa. Lapsi on ulkopuolelta katsottuna selvinnyt tästä haasteesta loistavasti. Tiedän että hän on joutunut luopumaan itselleen rakkaista ihmisistä, ympäristöstä ja tutuista rutiineista. Hänen läheisin hoitajansa sanoi meille että kunhan hän saa paljon kahden vanhemman huomiota, hän tulee varmasti kukoistamaan. Minä toivon että näin on. Nyt ainakin siltä vaikuttaa.

Uskon vankasti siihen että pahimpaan kannattaa varautua ainakin jollain tasolla. Mietin vaan että olisiko meidän pitänyt vähän varautua myös ihan tavalliseen lapsiperhe-elämään? Meitä onnisti siinä suhteessa, että korona mahdollisti paljon aikaa ja rauhaa vain omaan perheeseen keskittymiseen. Entä jos olisimme saaneet lapsen keskelle ihan tavallista arkea, olisiko tilanne ollut erilainen?

En ainakaan kovin pitkää aikaa laskenut itseäni varsinaisesti lapsettomaksi, jotenkin luotin siihen että lapsi on jossain vaiheessa tulossa. Nyt kuitenkin huomaan, että odotusaikana jossain sadepilven tavalla taustalla leijunut suru siitä, että lapsi ei vieläkään tullut vaatii aikaa hälvetäkseen. Vaikka lapsen kanssa eläminen on pitkälti ollut riemullista (silloin kun se ei ole pitkäveteistä, raivostuttavaa tai hektistä), käy aivoissa jatkuva kuhina ja päällä on koko ajan pieni stressi siitä toimimmeko nyt varmasti oikein kaikessa.

Koitan tämän vuoksi lähestulkoon pakolla olla vähän rennompi ja vähän armollisempi itselleni kuin koen tarpeelliseksi. Ajattelen että kotona oleva levollinen tunnelma ja lenkillä höyryjä päästellyt äiti on mukavampi lapsuusmuisto kuin järjestyksessä oleva kirjahylly. Valokuvissa sitten voi rajata sotkut pois. Eiköhän lapsi pian opi järjestelemään kirjat itsekin.

Mutta siis! Palaan otsikon ajatukseen, miten te muut adoptioperheet?  Onko elämä lapsen kanssa perhe-elämää vai adoptioperhe-elämää? Mitä meillä on odotettavissa?