Nyt se vihdoin on käsillä.

Koko adoptioprosessin ajan joulut olivat niitä hetkiä, jolloin lapsen odottamisen tuska tuntui eniten. Kävin läpi mielessäni aina miltä perinteet mahtaisivatkaan lapsesta tuntua. Mitä hän söisi joulupöydästä ja pelkäisikö pukkia.

Viimeisen parin vuoden ajan laskin tunteja marras- joulukuussa siihen kun olisi liian myöhäistä saada Se puhelu jouluksi. Ja kun se hetki sitten ohitettiin ilman tietoa lapsesta, oli aika hankalaa kerätä itsensä kokoon ja nauttia lomapäivistä ja perheen seurasta.

Tänä jouluna meillä on lapsi. Hän on leiponut piparkakkuja, leikkinyt lumessa, laulanut joululauluja ja odottaa kalenterin luukun avaamista silmät säihkyen. Miten ihmeellistä tämä kaikki onkaan.

Onneksi en aiemmin tiennyt miten ihanaa tämä aika on. En olisi ikinä jaksanut odottaa.