Joulu lähestyy. Yksi vuoden kohokohdista. Saa syödä hyvin, levätä, paijailla kissoja, halia miehen kanssa. Ihan rauhassa, eikä oo kiire mihinkään.

Viime vuonna meillä oli vielä pieni joulukinkku, se on aina ollut mun lempparia jouluna. Kuitenkin olin lopettanut punaisen lihan syömisen jo syyskuussa, niin en syönyt sitä kuin pari pientä palaa. Keskityin enemmän kalkkunan syömiseen. Ja tänä vuonna meille ei tulekaan kinkkua, pelkkä kalkkuna. Lisäksi ajattelin opetella syömään porkkanalaatikkoa, jos sen tekisi ihan itse. Se kaupan riisipöperö ei oikein ole mieleen. Bataattilaatikkoa ollaan tehty itse jo parin vuoden ajan, ja se on kyllä olut erittäin maittavaa. Lanttulaatikkoa puolestaan kartetaan kuin ruttoa.

Joulukuusikin meille tulee. Ensin mieheni ei oikein tykkäillyt ajatuksesta, sanoin, että pieni kuusi vain. ja tulikin pieni kuusi. Tämä pieni kuusi on joka joulu kasvanut enemmän ja enemmän. Saa nähdä mikä vuosi päästään täysikasvuiseen kuuseen saakka. Tuskin tänä vuonna vielä kuitenkaan.

Työkuvioista. Esimieheni siis lähti kuukaisu sitten. Olin ihan suru puserossa. Mietin vain, että miten mun käy. Minkälainen hirviö siihen valitaan tilalle, kuka ei ymmärrä alkuunkaan erityistarpeitani eikä ole yhtä joustava kuin vanha esimieheni. Uusi esimies on valittu ja hän aloittaa 1.12.2018. Odotan kovasti hänen tapaamistaan, mulla on paljon asiaa hänelle heti.

Mutta muutoin olen viihtynyt töissä paremmin viimeisen kuukauden aikana kuin kertaakaan tänä vuonna. Mun työkämppikset ovat mukavia ja hauskoja tyyppejä ja heidän kanssaan on voinut keskustella melkeinpä mistä vaan. Ja nyt tuntuu siltä, että konttorille on taas kiva mennä.

Eilen mulla alkoi vaivaamaan oikea silmä kipuilemalla. Olin jo ihan paniikissa, että nytkö mäsä alkaa kenkkuilemaan, kun on mennyt viime aikoina sen suhteen niin hyvin, kuin tilanteeseen nähden voi mennä. Tänään silmä on ollut kuitenkin huomattavasti parempi, joten toivotaan, että se oli vaan joku nopea, ohimenevä kenkkuilu.

Olen tän vuoden käynyt Neuroliiton voimavarakurssilla ja nyt marraskuussa oli viimeinen kerta. Hieman haikeaa, mutta toisaalta oli kiva, kun se loppu. Neljä tuntia putkeen oli kuitenkin aika raskasta käsitellä tunteita ja suhtautumista sairauteen. Meitä oli yhteensä kahdeksan alle kolmen vuoden sisään diagnoosin saaanutta. Tehtiin lopulta vielä yhteinen What’s App-ryhmä, että jatketaan tapaamisia ”epävirallisesti”. Saatiin mukaamme myös esite ensi vuoden kursseista ja pari kiinnostavaa siellä olikin. Toinen olisi niin, että menisi kokonainen työpäivä syksyn ajan joka viikko ja tulisi selvitellä kuntoutusrahahommia jne. Tosin saatan olla liian hyväkuntoinen sille kurssille, mutta ainahan sitä voi hakea ja keksiä loistavat perustelut, että miksi juuri minut tulisi valita sinne kurssille.

Pakko vielä mainita… Olimme viime viikonloppuna vertaistuen kanssa Helsingissä Aleksanterin teatterissa katsomassa Luolamiestä (Martti Suosalo). Suosittelen.. Ennen teatteriin menoa, Kiasman nurkilla, iski kauhea pissahätä. Ajattelin, et kipaisenpa Kiasmaan nopeasti vessaan. Naisten vessa tietenkin oli jono ja ajattelin, että nyt en kyllä pysty pidättelemään kovin kauaa, niin lähdin etsimään invavessaa. Vessan edessä oli mies pyörätuolissa ja kohteliaasti kysyin häneltä onko hän menossa vessaan. Ei kuulemma enää ollut tarve ja päätin käydä pissalla nopeasti. Siitähän se mies sitten alkoi huutelemaan mun perään, että ”Kuule tyttö, se on invavessa. Ei sulla ole mitään oikeutta käyttää sitä!” Mua alko melkein itkettämään siinä. Ensinnäkin, olen kohta 40-vuotias, eli tytöttely ei ole kovin mukavaa ja toisekseen, millä oikeudella hän päättää kellä on oikeus käyttää invavessaa ja kellä ei. Ja siitäpä tulikin mieleeni kuva, minkä nappasin Lontoossa vessan ulkopuolella.

Se, etten käytä pyörätuolia, ei tarkoita sitä, etteikö mulla olis vammaa. On mulla. Ikävä kyllä. Ja tällä hetkellä se ei näy päälle päin. Joten muistakaa aina, että kaikki vammat ei näy päälle päin!