Maanantaina oli vertaistukityhmän kokoontuminen. Hiippailin epävarmana paikalle ja jäin nurkan taakse seisomaan ja katsomaan. Näin kaksi vanhempaa ihmistä rollaattoreiden kanssa. Arvelin, että he ovat menossa samaan paikkaan kuin minä. Kävelin kohti hissiä, ja peruutin takaisin ovelle. ”En pysty menemään”, ajattelin. Taas kävelin hissille saakka ja tällä kertaa pääsin hissiin saakka. Ennen kuin ehdin painaa nappia ryntäsin hissistä ulos takaisin ulko-ovelle. Laitoin mun miehelle ja vertaistuelleni viestiä, että apua, mitä teen. Kolmannen kerran rohkaisin mieleni, että nyt menen, vaikka edes käymään ja ajelin hissillä ylös.

Ylös päästyäni jäin eteiseen ja ajattelin juoksevani rappuset alas. Kurkin huoneeseen ja siellä oli kaikki minua paljon vanhempia. Alkoi pakokauhu iskeä, että olenko ainoa nuori kuka sairastaa tätä paskamaista tautia? Tai no, ”nuori”, mutta heihin nähden koin itseni hyvin nuoreksi. Ajattelin, että olen hetken ja lähden pois. Mutta Kuinkas kävikään, istuin ja juttelin heidän kanssaan kuitenkin melkein 1,5 tuntia ja olihan mukavaa porukkaa. Kovasti he kyselivät, että kai tulen seuraavallakin kerralla. Lupasin ainakin harkita vakavasti. 

Keskiviikkona puolestaan menin toiseen vertaistukitapaamiseen. Jännitti yhtä lailla, mutta tällä kertaa en karannut kertaakaan ovelta vaan painoin rohkeasti ovikelloa. No, ilman ovikelloa olisin kyllä saattanut muutaman kerran käännähtää ovelta pois päin. Tällä kertaa olikin hieman nuorempaa porukkaa, enemmän omaikäistäni. Aika hurahti todella nopeaan, ja huomasin olleeni siellä melkein 2,5 tuntia. Tuosta illasta jäi kyllä hyvä fiilis, paikalla oli ihan mahtavia tyyppejä ja seuraavaan tapaamiseen menen varmasti. 

Tästä keskiviikkoisesta tiesinkin jo vähän ennalta ”mitä odottaa”. Liityin erääseen Facebook-ryhmään taannoin ja henkilöt olivat siis netin kautta ”tuttuja”. Ja toivottavasti tulevat jatkossa tutummiksi. Melkein harmittaa, että seuraavaan tapaamiseen on vielä kuukausi. 

Eniten pelkäsin vertaistukiryhmiin mennessä, että minua alkaa ahdistamaan, jos paikalla on esim. huonosti liikkuvia ihmisiä. Toki tunsin pienen ahdistuksen rinnassa, mutta se meni yllättävän nopeasti ohi. Yritän vain hokea mantraa ”jokainen ms on erilainen”. Ja yritän lohduttautua sillä, että sairaalassa lääkärit sanoivat, että jos ms alkaa näin hitaasti ja rauhallisesti, niin se  todennäköisesti eteneekin hitaasti. Sekä mun neurologi sano, että vaikuttaa olevan hyvänlaatuinen ms ja mun diagnoosipaperissakin lukee jotain suotuisasta ms-taudista. 

Eilen mulla menikin sit polvi eikä jalka kestä yhtään painoa. Voihan tää tietty olla joku mäsähommakin ja kohta hommaillaan pyörätuolia. Hirveän kipu polvessa vähänkin kun yrittää liikkua. Mutta ei jalka kuitenkaan tunnu voimattomalta.  Oon menossa tänään vielä työterveyteen, kunhan mun mies pääsee töistä viemään mua. 

Kivaa viikonloppua!