Voi apua! Muru on täyttänyt jo kolme kuukautta, eli ei ole enää mikään pikkuvauva. Nyt hän on ihan vaan vauva. Ihan mahtavin vauva kylläkin: vieraskorea hurmuripoika, joka pitää pitkiä puheita ja harjoittelee tulevaa uraansa kapellimestarina. Minua aina ihmetytti kun pienten lasten vanhemmat huokailivat ajan kulkevan niin nopeasti. Miten se voi muka tulla yllätyksenä? No, samaa huokailen nyt minä, vaikka minun muru on onneksi vielä aika pikkuinen ja vauvantuoksuinen ihanuus. Jollain tasolla tulen kyllä kaipaamaan tätä vauva-aikaa, vaikka en varsinaiseksi vauvaihmiseksi ole itseäni ikinä mieltänytkään. Silti voin onnellisena todeta senkin, että parhaat ajat ovat vasta edessä.

On se aika ihmeellistä, että meidän perheen osaksi on eksynyt noin hauska tyyppi. Se herää ensimmäisenä aamulla ja kun avaan uniset silmäni muruun päin, väläyttää hän mitä leveimmän hymyn, jotta tajuaisin vähän seurustella. Päivä aloitetaan hurmuroimalla äiti. Pienen vauvan hymyt ovat kyllä mitä tehokkaimpia. Poskesta toiseen leviävä virnistys, joka paljastaa ikenet ja silmien nurkkaan painuvat hymyrypyt 🙂 Saman tien pää käännetään kujeilevasti vähän sivuun ja joskus hieman kujerrellaankin. Eipä sitä voi koskaan aamuisin harmitella väsymystä, kun päivä alkaa noin hyvällä mielellä.

3 kuukauden iässä muru on 63 cm pitkä ja 6,5 kg painava pojanrotjake. Keskikäyrillä siis mennään, niin kuin aina. Ruoka on siis maistunut, vaikka viimeisen kuukauden aikana on melkoista protestointiakin nähty ruokaa tarjotessa. Maailma on niin kiinnostava paikka, ettei nukkumaan maltettaisi rauhoittua millään (ja ruoka ehkä assosioidaan tähän rauhoittumiseen, kantovälineiden lisäksi). Muru kannattelee päätään jo hienosti ja pitkään, tosin on syntymästään lähtien ollut jäntevä ja kannatellut päätään aika hyvin. Nyt harjotellaan mahallaanoloa sinnikkäämmin, kun neuvolantäti antoi laiskottelusta satikutia. Eipä muru ole viime päivinä enää juuri hermostunutkaan mahalleen laitettaessa.

Leikkimatolla muru on ihan viime päivinä ruvennut vääntäytymään kyljelleen. Hän on sitä aiemminkin tehnyt, mutta ehkä enemmän vahingossa. Muru kääntyy kyljelleen tuijottelemaan Onnin ja Ilonan toukka-korttia ja jyrsii samalla nyrkkiään. Nyrkki hakeutuu suuhun peukalo edellä ja sillä koverretaan ienriviä tulevien hampaiden takaa – kutisevatkohan ikenet jo? Välillä syödessäkin on hauskempi sylkeä tissi ulos ja vaihtaa äkkiä nyrkki tilalle. Leikkimatolla kova sana on myös leikkikaaren päältä roikkuva mobile, jonka keskellä on sateenkaaren värinen toukka. Sille voi kertoa juttuja, mutta välillä kaveruksille tulee vähän toraakin ja silloin pitää hakea muru vähän jäähylle.

Muru on myös veikeä veijari. Kun suurin nälkä on sammutettu – silloin kun kaveri ei ole sammahtanut unten maille – alkaa alta kulmain vekkulointi. Välillä leikki muistuttaa jo Kukkuu-leikkiä: tuijotetaan äitiä kunnes sanon Kukkuu! ja sitten äkkiä iso nauru suupielessä käännetään pää pois, tungetaan nyrkki suuhun, kunnes taas hetken päästä sama toistetaan.

Päiväunia muru on siis varsin huono nukkumaan. Kotona saa olla ihan varpaisillaan, jos murun joskus saakin unten maille. Päikkärit voivat kestää mitä tahansa 10 minuutista kahteen tuntiin, ja nukuttamiseen menee päivittäin varmaan viitisen tuntia aikaa. Kahteen tuntiin päästään siis lähinnä silloin, kun meillä on jotain sovittua menoa, eikä aikaa maraton-koisimisiin olisi. Se on se Murphyn laki, tai Murun laki. Vaunuja emme ole käyttäneet nyt ehkä kuukauteen, kun kaveri ei vain rauhoitu niihin. Päikkäreitä nukutaan siis kantovälineessä tai sängyssä, ja joskus harvoin riippumatossa. Välineitä on tähän huusholliin kertynyt nukuttamista avittamaan melkoisesti 🙂

Muru täytti vastikään kaksi kuukautta. Ajattelin kirjata ylös hieman juttuja, joita hän osaa tai on viime aikoina oppinut tekemään. Tällaista kirjanpitoa harrastaa ainakin paulahelena ja pidemmän päälle olen todennut sen aika kivaksi tavaksi päästä havainnoimaan muutosta.

Murunen oli kahden kuukauden iässä 59 senttiä pitkä ja 4,7 kiloa painava pikku mötkö. Painoa ja pituutta on siis kerääntynyt erittäin kiitettävästi! Murusen kanssahan piti alkuvaiheessa ravata neuvolassa hieman tavanomaista tiiviimpään, kun painoa ei kertynyt neuvolantätien näkökulmasta ihan tarpeeksi paljon. Vauva on siis ollut täysimetyksellä alusta saakka ja itse halusin viimeiseen asti kyetä imettämään. Painotarkkailussa aina nostettiin esiin lisämaidon uhka, mikäli paino ei alkaisi nousta nopeampaa tahtia. Luonto teki kuitenkin tehtävänsä, ja alun kevytkasvuinen hento vauveli alkoi muuttua vankat makkarat omaavaksi pojankoltiaiseksi.

Pääsiäisen aikaan, eli kolmisen viikkoa sitten, saatiin ensimmäiset tarkoitukselliset hymyt. Miehen raportin mukaan se tapahtui näin: ensin varovaisesti vedettiin vasen suupieli hymyyn, jatkuvasti tiukka katsekontakti säilyttäen, ja sitten oikea. Sen jälkeen hymyjä on tihenevään tahtiin jaeltu myös äitille ja nykyään pikku murunen nauraa leveästi joka päivä. Siinä hampaattomassa ienhymyssä on jotain mahdottoman riemastuttavaa 😀

Muru on myös alkanut äännellä monin eri tavoin. Kaipa sitä jokelteluksi sanotaan. Vauva sanoo Väyyyyy ja Häyyyy ja Guu, ja muita hauskoja omia juttujaan. Nyt hän makoilee leikkimatolla treenailemassa, potkii ankarasti kummallakin jalalla vuoronperään, huitoo käsillä yläpuolella leikkikaaressa roikkuvaa hiirtä ja juttelee sille.

Viimeisen viikon aikana on koettu rintaraivarien alku ja huippu, ja toivon mukaan pian koittaa myös niiden loppu. Vauva lienee myös löytämässä käsiään, sillä syödessäänkin usein irrottautuu rinnasta ja hakeutuu kalvamaan omaa nyrkkiä.