Olen lukenut viime viikkoina Myrskyluodon Maijaa. Se on ahvenanmaalaisen Anni Blomqvistin romaanisarja, joka kertoo 1800-luvulla eläneestä kalastajanvaimosta Maijasta. Tarina perustuu Blomqvistin omien sukulaisten kohtaloihin, ja kirjaa lukiessa tuntuukin monesti, ettei lue sepitettä vaan tarinaa eletystä elämästä.

Kirjan alkupuolella kerrotaan tarina olkienhakumatkasta.

On myöhäinen syksy. Kalastuskiireet ovat estäneet olkien hakemisen. Lopulta matkaan on lähdettävä, sillä talvi kolkuttelee jo ovella. Kun miehet ovat veneellä hakemassa olkia, tuleekin kirkas pakkasyö, ja meri jäätyy. Kotona odottavat naiset juoksevat rantaan huhuilemaan jäissä taisteleville miehille. Lopulta miehet pääsevät rantaan.

Naapureille ei käy yhtä hyvin. Kolme miestä löytyy myöhemmin kuolleena kiinni jäätyneestä veneestä.

He kuolivat olkien takia.

Nykyään sanottaisiin, että älä hullu tässä säässä merelle lähde. Ei olkien takia kannata henkeään riskeerata.

1800-luvulla niin ei sanottu.

Ei ollut varaa sanoa. Oljet oli saatava. Kalastamaan piti mennä, oli se vaarallista tai ei.

En voi olla ajattelematta tulevaisuutta.

Voi olla, että ilmastonmuutoksen maailmassa me palaamme vanhaan. Ehkä elämästä häviää sellaisia varmuuskertoimia, jotka nyt ovat meille itsestäänselvyyksiä. Usein vaikkapa sanotaan, että pääasia ettei kellekään käynyt mitään. Tai: se oli vain materiaa, tärkeintä että kaikki selvisivät ehjin nahoin.

Voi olla, että tulevaisuudessa työn vaarallisuus ei ole enää syy jättää tekemättä. Sillä niin kuin Myrskyluodon Maija opettaa, syksyisellä merellä ei välttämättä kuole, mutta jos kalastus tai oljet jäävät saamatta, kevättalvi tuo varmasti mukanaan nälän ja kuoleman.

Miten Myrskyluodon Maija saattoi elää keskellä valtaisia riskejä?

Kun Janne, Maijan mies, kuoli ja surusanomaa tuotiin kotiin, Maija totesi: Jumala on sanonut tämän minulle monin tavoin. Ja Isänäidin virrestä minä tiedän… että Jeesus on särkenyt haudan salvat ja luvannut eloa toista. Vaikka se nyt en ollutkaan minä vaan Janne jolle Kristus antoi toisen elämän.

Maija oli kokenut ennusmerkkejä ja odottanut itse kuolevansa. Hän, raskaana oleva nainen, monen pienen lapsen äiti, oli hyväksynyt, ettei hän ehkä selviä enää seuraavasta synnytyksestä. Mutta lähtijä olikin Janne. Mies, joka kalasti heille elannon, souti ja purjehti, rakensi ja roudasi. Mies, joka oli patriarkaalisessa järjestelmässä kaikki kaikessa, eikä pelkästään ihmisten välisessä hierarkiassa, vaan myös arkisesti, Maijan elämän keskus ja edellytys.

Miten sellaisen menetyksen voi hyväksyä?

Toisaalta, mitä Maija muutakaan saattoi kuin hyväksyä?

On hyvin ajatuksia herättävää lukea Maijasta, jonka elämän reunaehdot ovat niin totaalisen erit kuin minulla nykyään. Ei ole yhteiskunnan tukiverkostoja, jotka ottavat vastaan, kun onnettomuus osuu omalle kohdalle. Ei työttömyysrahaa tai turvajärjestelmiä vaarallisen työn tekijöille. On vain elämänjärjestys, jonka mukaan on elettävä, ja Jumala, jonka tahtoon on alistuttava. Eikä Jumalaakaan voi kuvailla kovin rakastavaksi tai lämpimäksi. Jumala on sellainen, joka ottaa köyhältä naiselta pois hänen elämänsä ainoan turvan.

Luin Myrskyluodon Maijan ensimmäisen kerran joskus nuoruusvuosina. Kiihkeänä feministinä minun oli hankala hyväksyä Maijan alistuvaa asennetta (esimerkiksi kun hän joutuu synnyttämään ilman kätilöä keskellä syysmyrskyä, hän suree lähinnä sitä, että Janne joutuu laittamaan itse itselleen ruokaa). En voinut käsittää myöskään uskontoa, joka tuntui olevan lähinnä elämän epäoikeudenmukaisuuden tukahduttava liina.

Nyt ymmärrän paremmin.

Kun hyväksyy sen, että elämä ei ole oikeus, vaan lahja, joka voi myös milloin tahansa hävitä, pystyy istumaan ja kehräämään pitkät päivät ja yöt ja odottamaan selviääkö mies tällä kertaa reissulta kotiin.

Myrskyluodon Maijan tarinaa pidetään romanttisena ja kauniina, mutta toisaalta se on myös kuvaus erittäin raskaasta elämästä. En haluaisi itse joutua elämään niin tiukassa raossa. Kuitenkin, kun ajattelen ilmastonmuutoksen tulevaisuutta, Maijan tarina antaa minulle yhden lämpimän ajatuksen: elämä voi olla huomattavan paljon nykyistä vaarallisempaa ja riskialttiimpaa, ja silti mielekästä ja elämisen arvoista. Myrsky voi viedä vielä paljon, mutta se ei välttämättä siltikään vie kaikkea.

(Musta ajatus iskee lämpimän ajatuksen päälle: jos ilmastomyrsky vie meidät 1800-luvun ahvenanmaalaiseen elintasoon, on muuten todellinen ongelma, jos säät heittelevät miten sattuu. Me tarvitsemme kaikki meidän hyvinvointivaltiomme onnettomuutta tasaavat järjestelmät, että selviämme niistä myrskyistä.)

Kirjoitti: Kakkonen