Kai Ekholm, Yrjö Repo: Lukemisen aika – Eikö Suomessa lueta tarpeeksi?

Sopivasti Helsingin Kirjamessujen kynnyksellä luin Kai Ekholmin ja Yrjö Revon tietokirjan Lukemisen aika – Eikö Suomessa lueta tarpeeksi? Se käsittelee lukemista, sen historiaa ja kirjojen suosion muutosta Suomessa. Pitäisikö olla huolissaan lukemisen vähentymisestä ja heikentyneestä lukutaidosta?

Lukemisen aika tarkastelee lukemista ja sen muutoksia historian, tilastotietojen ja pohdintojen kautta. Kirjan alussa syvennytään kirjojen ja lukemisen historiaan ja johdatellaan kirjan aiheeseen: miksi kirjan kirjoittajat ovat huolissaan lukemisen tilasta. Kirjan laajimmassa osassa tutkitaan lukemiseen ja kirja-alaan liittyviä tilastoja: kustannettujen kirjojen määriä, kirjojen myyntiä kappaleittain ja euromääräisesti, kustantajan saamia hintoja, suosituimpien kirjailijoiden myyntimääriä, kirjoja lukevien ja ostavien suomalaisten osuuksia, ostopäätökseen vaikuttavia asioita, lukutaitoon liittyvien testien tuloksia ja vertailua muiden maiden kirjamarkkinoihin. Tilastoista riippuen tiedot on jaoteltu esimerkiksi kirjallisuuslajien ja/tai julkaisumuodon (painettu, sähköinen kirja, e-kirja, äänikirja) mukaan. Kirjassa myös esitellään erilaisia kirja-alan toimijoita, kuten kirjailijat, kustantajat, kirjallisuuden jakeluketjut, kirjakaupat ja kirjastot. Lopuksi pohditaan vielä lukemisen tulevaisuutta ja mietitään erilaisia skenaarioita siihen liittyen.

Kirjassa on myös pari katsausta erilaisiin lukijoihin. Tiia Winther-Jensen ja Maiju-Sofia Pitkänen esittelevät artikkelissaan hiljattain tehtyyn tutkimukseen perustuvat yhdeksän lukijaprofiilia, joiden pohjalla on erityisesti kysymys siitä, mistä syistä ihminen kirjaan tarttuu. Profiilit ovat nimeltään itsensä kehittäjät, tiedon perässä, todellisuuspakoiset, ajan hermolla, luontevat lukijat, keräilijät, sosiaaliset lukijat, ruuhkavuosilukijat sekä lukemisen hylänneet. Profiilit ovat kärjistettyjä karikatyyrejä, ja oma lukijuuteni tuntuukin muodostuvan yhdistelmästä useampia profiileja. Kirjan lopussa on vielä kokoelma erilaisten lukijoiden ja kirja-alan ihmisten haastatteluita, mikä tuo laajempaa ja yksilöllisempää näkökulmaa aiheeseen. Lukijoilta, kirjailijoilta, toimittajilta, kirjastonhoitajilta ja professoreilta kysyttiin henkilökohtaisesta historiasta ja kokemuksista lukemisen ja kirjojen parissa sekä parhaasta ja pahimmasta skenaariosta lukemisen tulevaisuuteen liittyen.

Tilastojen lukeminen ei ollut aina kovin mielenkiintoista, mutta muutamia ajatuksia herättäviä kohtia siellä oli. Koronarajoitusten myötä kirjojen myynti kasvoi, vaikka ennen vuotta 2020 myynti oli aina vain laskenut. Saa nähdä, onko muutos väliaikainen vai jääkö ihmisten lukuinnostus elämään. Tilastoissa rajuin muutos oli äänikirjojen myynnin hurja kasvu. Sähköisten kirjojen myynnin kasvua on vauhdittanut lukuaikapalvelujen (esim. Storytel, BookBeat) rantautuminen Suomeen. Ehkä huolestuttavinta olivat tiedot lukutaidosta. Suomalaislasten lukutaito on PISA-tutkimuksissa laskenut. Erinomaisia lukijoita on kyllä lähes saman verran kuin ennen, mutta heikkojen lukijoiden määrä on kaksinkertaistunut vuodesta 2000 vuoteen 2018. Parhaiden ja heikoimpien välinen ero on siis kasvanut. Myös nuorten asenne lukemista kohtaan on heikentynyt, mikä selittää osaltaan heikentynyttä lukutaitoa; lukemiskiinnostus ja lukutaito ovat nimittäin tutkimusten mukaan positiivisesti yhteydessä toisiinsa.

Mielenkiintoista ja mielestäni positiivista lukemisen ja kirjallisuuden muutoksissa on se, että valta tuntuu kirjoittajien mukaan siirtyneen eliitiltä lukijoille. Kirjallisuuskaanonin ja sen muodostaneiden kriitikoiden, tutkijoiden ja palkintolautakuntien sijaan oleellista on nykypäivänä kirjallinen yhteisö, jossa kuuluvat myös lukijoiden äänet.

Kirjassa on paljon tietoa ja pohdintaa lukemisen eri muodoista ja erityisesti vastakkainasettelua painettujen kirjojen ja sähköisten kirjojen tai verkkolukemisen välillä. Hyvä huomio on, että lukeminen sinällään ei ole juurikaan vähentynyt, sillä tekstien parissa vietetään paljon aikaa myös esimerkiksi tietokoneella ja puhelimella. Lukemisen tapa ja pitkäjänteisyys ovat kuitenkin muuttuneet. Hyvän havainnollistuksen tälle antavat käsitteet syvälukeminen ja hyperlukeminen. Syvälukeminen on pitkäjänteistä ja sillä on konteksti, luettuun on helppo palata. Hyperlukeminen puolestaan on pinnallista ja lyhytjänteistä, ja luetun unohtaa helposti.

Kirjaa lukiessa tuntuu, että sähköiset kirjat nähdään monessakin mielessä jotenkin huonompina ja uhkana painetulle kirjallisuudelle. Repo tuokin esille, miksi kaikki eivät innostu äänikirjojen suosion kasvusta: ”Äänikirjamarkkinat eivät edusta enää kirjallisuuden yhtenäiskulttuuria, vaan tuhansia itsekseen kuuntelevia ihmisiä, jotka eivät kommunikoi kokemuksestaan. Kirjallisuuden yhteisyys, joka alkoi kirjakaupasta ja päättyi lehtikritiikkiin, se, josta keskusteltiin, on kadonnut. Kirjallisuus painuu maan alle, metroihin, lenkkimaastoon eikä kukaan tiedä edes vieressä istuva matkalainen, mitä naapuri kuuntelee.” Olen tästä eri mieltä, ja varmasti näenkin asiat hieman eri näkökulmasta aktiivisena kirjallisuuden harrastajana, bloggaajana ja kirjoittajiin verrattuna nuoremman sukupolven edustajana. Kirjakauppojen käytön ja lehtikritiikin vähentyminen eivät välttämättä tarkoita sitä, ettei kirjallisuudesta enää keskustella. Maailma muuttuu ja keskustelu siirtyy osittain eri kanaville. Esimerkiksi sosiaalisen median rooli keskustelu- ja suosittelukanavana on suuri. Myös lukuaikapalveluissa itsessään on mahdollisuus arvioida ja kommentoida kirjoja ja sitä kautta osallistua keskusteluun ja tuntea kuuluvansa kirjalliseen yhteisöön. Lukuaikapalvelut myös mahdollistavat useammille ajankohtaisten ja suosittujen kirjojen lukemisen. Samalla maksulla ehtii lukea tai kuunnella monta kirjaa. Kirjastot ovat toki käyttäjilleen ilmaisia, ja ne tekevät tärkeää työtä kirjallisuuden ja lukemisen hyväksi, mutta niistäkään ei aina ole ratkaisuksi, jos suosittuja kirjoja joutuu jonottamaan kuukausikaupalla. Lukuaikapalvelut ja äänikirjat eivät nekään toki ole ongelmattomia. Korvaus kirjailijoille on olematon. Pitkällä tähtäimellä sähköisen lukemisen lisääntyminen painetun kirjallisuuden kustannuksella ei varmastikaan ole kannattavaa, joten taloudellisiin kysymyksiin ja korvauksiin pitäisi keksiä ratkaisuja. Itse olisin ainakin valmis maksamaan enemmän lukuaikapalvelusta, jos tietäisin sen näkyvän kirjailijan kukkarossa.

Pitääkö siis olla huolissaan? Itse olen kirjan kirjoittajien tapaan huolissani suomalaisten heikkenevästä lukutaidosta. Lukutaito sisältää puhtaan kirjainyhdistelmien lukemisen lisäksi syvällisen luetun ymmärtämisen ja esimerkiksi lähdekritiikin. Lukutaidon heikkenemisellä voi olla yllättävän pahoja seurauksia yhteiskunnan toimintoihin ja demokratiaan. Lukemisen ja kirjallisuuden harrastamisen suhteen suomalaisilla on myös parannettavaa. En kuitenkaan ole yhtä huolissani kuin kirjoittajat. He tuntuvat olevan sähköisiä julkaisumuotoja vastaan. Muutoksia ja kehitystä tapahtuu aina, halusimme tai emme. Ääni- ja e-kirjat saattavat houkutella kirjallisuuden pariin uusia harrastajia. En usko, että kirjat häviävät maailmasta. Myös kirjaan haastatellut lukijat ovat pääosin optimistisia kirjojen tulevaisuuden suhteen. He uskovat kirjojen säilyvän, ainakin jossain muodossa.

Mitä mieltä te olette?

Kai Ekholm, Yrjö Repo: Lukemisen aika – Eikö Suomessa lueta tarpeeksi?
Siltala 2021
297 s