Olli Jalosen romaani Stalker-vuodet kuvaa Suomen poliittista ja henkistä ilmapiiriä 1970-, 80- ja 90-luvuilla. Kirja oli yksi vuoden 2022 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaista.

Päähenkilö, kirjassa nimettömäksi jäävä mies, saa yliopistossa opiskellessaan vuonna 1974 salaperäisen työn kohorttitutkimuksesta. Hänen tehtävänään on salaa seurata muutamaa saman ikäluokan ihmistä, osa vanhoja luokkatovereita, kontaktoida heitä ja yrittää keskustelujen avulla saada selville heidän ajatteluaan, asenteitaan, mielipiteitään ja poliittista suuntautumistaan. Havainnoistaan hän raportoi kirjallisesti. Kenellekään, edes läheisille ihmisille saati tutkittaville, saa paljastaa, että tällainen tutkimus on edes olemassa. Hän ei itsekään oikein tiedä varmasti, mistä tutkimuksessa on kyse. Alusta asti hänestä on kyllä tuntunut, että hommassa on jotain hämärää. Hän kuitenkin vain tekee työtään, kun on kerran aloittanut, siitäkin huolimatta, että pimeä palkanmaksu jossain vaiheessa loppuu.

Valmistuttuaan yliopistosta hän pääsee tiedotusapulaiseksi Indonesian Helsingin suurlähetystöön. Indonesia on suhteellisen nuori valtio, jossa on oikeistolainen sotilasdiktatuuri ja paljon vankileirejä, joiden toiminta ei kestäisi päivänvaloa demokraattisissa länsimaissa. Kommunistit tai sellaisiksi vähänkään epäillyt tapetaan tai vangitaan. Lähetystössä mies kääntää Indonesiaan liittyviä suomalaisia uutisia englanniksi ja kirjoittaa mustaa valkoiseksi, koittaa peitellä ja silotella Indonesiassa tapahtuvia ihmisoikeusrikkomuksia, korostaa hyviä asioita ja muokata suomalaisen median mielikuvaa Indonesiasta positiiviseksi. Samalla hän jatkaa yhteydenottoja seurattaviinsa. Tutkimuksessa yritetään suostutella häntä seuraamaan ja raportoimaan myös lähetystön asioista, mutta siihen hän ei enää suostu.

Valintojensa ja työnsä vaatiman salailun seurauksena hänellä ei lopulta ole enää oikein muuta elämää. Vanhat ystävät ovat unohtuneet; ainoat, joihin hän pitää yhteyttä, ovat seurattavat, joille ei tietenkään voi puhua avoimesti mistä tahansa. Muut ikätoverit perustavat perheitä, mutta hän on edelleen yksin.

Kaiken aikaa hänestä tuntuu, että se, mitä hän tekee tutkimuksessa ja suurlähetystössä, ei ole oikein, mutta hän jatkaa silti. Monta kertaa hän päättää lopettaa tutkimukseen raportoinnin, mutta jatkaa sitten kuitenkin. Kun hän lopulta oikeasti yrittää lopettaa, hän kohtaa manipulointia ja uhkailua. Kun omatunto kaiken suhteen alkaa lopulta toden teolla kolkuttaa ja tehdyt vääryydet painaa mieltä, hän alkaa tehdä asioita eri tavalla, mutta kokee silti tekevänsä väärin salaillessaan asioita työnantajaltaan. Vuosia eletty kaksoiselämä alkaa vaatia veronsa. Oma itse alkaa haalistua. Lopulta kokemukset saavat aikaan jopa vainoharhaisuutta ja pelkoa.

”Ei jokaiseen suuntaan voi olla samaa mieltä eikä kaikkialle valehdella koska jos niin tekee, haalistuu itse.”

Stalker-vuodet on mielenkiintoinen kertomus aikansa elämästä ja poliittisesta ilmapiiristä. Päähenkilön tekemät valinnat ovat jollakin tasolla ymmärrettäviä, vaikka ovatkin moraalisesti väärin. Nuorena etsii helposti hyväksyntää ja kunniaa. Jos taas kokee oman turvallisuutensa tai maineensa uhatuksi, itsesuojeluvaisto ottaa vallan. Kyseenalaisia valintojaan on helppo selitellä parhain päin. Toisaalta minua lukijana myös ärsytti, kun mies toistuvasti hiljaa myöntelee ja päätyy aina vain hankalampiin tilanteisiin ja asemiin. Hän myös tuntee ylpeyttä siitä, että juuri hänet on valittu. Tarina linkittyy kiehtovasti myös nykypäivään sikäli, että urkintaa ja tietojen keräämistä tapahtuu yhä, tosin internetin ja muun teknologian välityksellä ja osittain jopa seurattavien omalla suostumuksella.

Jalonen on haastattelussa kertonut, että tarinan kohorttitutkimus on hänen mielikuvituksensa tuotetta. Hän kuitenkin kirjoittaa niin uskottavasti, että unohdin lukevani fiktiota ja aloin miettiä, onko tuollaista oikeasti tapahtunut. Indonesian suurlähetystön tapahtumissa sen sijaan ilmeisesti on totuuspohjaa, sillä Jalonen on itse ollut siellä töissä vastaavissa tehtävissä. Todentuntua lisäävät kirjan sivuille liitetyt päähenkilön töihin liittyvät ”dokumentit” ja tiedotetekstit.

Teksti on arkista ja ajatuksenomaista, helppolukuista. Aluksi Jalosen kirjoitustyylissä häiritsi se, että tekstistä puuttuu pilkkuja, jotka sinne oikeinkirjoitussääntöjen mukaan kuuluisivat, ja se, että puhetta ei ole merkitty erikseen sitaatteina. Siihen kuitenkin tottui. Ajatuksenomaisuus lisäsi tunnetta siitä, että pääsee ihmisen pään sisälle tai lukee hänen päiväkirjaansa eikä vain seuraa tapahtumia ulkopuolelta.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet
Otava 2022
509 s