Elämäni pelästys

Pahoittelen pidempää hiljaisuutta, on ollut vähän… muuta.

Muutama päivä sitten olin kaikessa rauhassa iltavuorossa töissä kun yhtäkkiä luulin että loppuraskauteen mahdollisesti kuuluvat virtsankarkailuvaivat olivat yllättäneet minut. Viikolla 11! Hätääntyneenä lähdin kävelemään pukuhuoneeseen että saan haalarit vaihdettua. Joka askeleella märkää ja lämmintä tulvahti lisää, ja otin jo takin pois että saisin sen eteeni peittämään hyvin nolon tapauksen. Ja sitten huomasin että haalarini olivat polviin asti veressä.

Tässä vaiheessa paniikki iski, ja halusin vain äkkiä pukuhuoneeseen, enkä halunnut että kukaan näkee. Näin jälkeen päin miettien minun olisi pitänyt pysähtyä niille sijoilleni ja alkaa huutamaan apua. Ihmisiä oli kyllä huutoetäisyydellä. Sen sijaan kävelin paniikissa alakerran pukuhuoneeseen, veren edelleen valuessa.

Istuin vessassa ja paniikin sulkemat aivoni koittivat selvittää mitä pitäisi tehdä, samalla kun toinen puoli hoki vain ”keskenmeno, keskenmeno, keskenmeno…” Kun vuodossa oli vähän taukoa siirryin vessasta suihkuun. Viitisen minuuttia suihkussa ja sain pahimmat veret pestyä pois. Tosin uutta tuli tasaisin väliajoin, mutta koitin toppuutella sitä parhaani mukaan. Tiesin että nyt pitää lähteä lääkäriin. Soitin ensin miehelleni, itkua sopertaen, enkä usko että hän sai ensin mitään selvää. Sen jälkeen soitin pomolleni, että lähettää naispuolisen kolleegani alakertaan minua auttamaan.

Sen jälkeen ei itse tarvinnut tehdä enää montaa päätöstä. Kolleegani tuli ja lohdutti minua hetken, pomoni oli hälyttänyt paikalle myös toisen naispuolisen työntekijän ja yhdessä he tulivat siihen tulokseen että tilataan ambulanssi. Koitin sanoa heille, että sellaiseen paikkaan etteivät muut nää. Tämä oli jostain syystä minulle edelleen hyvin tärkeää. Ei vähiten siksi että ”muut” olivat miehiä. Mutta mitään järjellistä selitystä en ole näin jälkeen päin keksinyt. Olin kuitenkin ihan paniikissa, että joku näkisi.

Ambulanssi tuli, ensihoitajat ottivat verenpaineen ja pulssin, ja miettivät mitä tehdä seuraavaksi. He olisivat vieneet minut kunnalliseen sairaalaan, johon minä kohteliaasti kieltäydyin, koska kokemukseni perusteella sinne en suostu kuin tajuttomana. Yksityiseen sairaalaan he eivät kuulemma voineet kuskata, joten vakuutin että pärjäisin kolleegani kyyditsemänä itse. Olisin halunnut että otetaan minun auto, mutta sinne oli yli puolen kilometrin matka, joten pakon edessä suostuin firman autoon. Olin kuolla häpeästä kun kolleegani kävelytti minut työnjohdon läpi, paniikissa ja itkuisena. En vieläkään tiedä miksi se minusta tuntui niin pahalta.

Koko matkan kolleegani piti yllä pirteää keskustelua, joka auttoi rauhoittamaan mieleni täydestä paniikista siedettävälle tasolle. Yksityinen sairaala ei suostunut kuitenkaan ottamaan minua vastaan, koska heillä ei ollut kuin yleislääkäri paikalla. Sieltä ehdotettiin Naistenklinikkaa. Ambulanssi olisi varmaan suostunut viemään minut sinne, mutta eipä kenellekään tullut mieleen. Ajoimme siis Naistenklinikalle, missä minut otettiin supernopeasti vastaan.

Ennen kun ehdin edes tajuta mitä oli tapahtumassa minulta vietiin sekä vaatteet että kaikki henkilökohtaiset korut, kuten kello, kaulakoru ja sormus! Siitä en olisi halunnut luopua. Sain kanyylin käteeni (elämäni ensimmäinen, ja toivon mukaan viimeinen) ja sitten sain levätä hetken ja täyttää esitietolomaketta. Tässä vaiheessa minulla alkoi olla jo huutava jano, suuta kuivasi niin maan perusteellisesti. Mutta kas, ei saanut juoda, eikä varsinkaan syödä mitään. Siis ei tipan tippaa korventavaan kurkkuuni… Kohta pääsinkin jo lääkärin juttusille, sängyllä työnnettynä koska alkoi jo vähän heikottaa. Lääkäri kyseli tärkeimmät ja katsoi sitten ultralla tilanteen. Purskahdin huojentuneisiin kyyneliin kun lääkäri näytti minulle kuinka vauva liikkuu ja sydän lyö ihan niin kuin pitääkin.

Lääkäri koitti löytää syytä vuotoon, mutta ainoa mitä hän epäili oli että istukka olisi kohdunkaulan suulla, ja siitä johtuisi tämä yllättäen alkanut runsas verenvuoto. Koska verta oli tullut niin paljon, eikä se vieläkään ollut loppunut, lääkäri päätti että jään osastolle yöksi. Pääsin takaisin edelliseen huoneeseen hetkeksi lepäämään, ja soitin uutiset miehelleni. Sovimme että hän ajaa kotiin seuraavana päivänä töiden jälkeen.

Olon vähän parannuttua minut kävelytettiin osastolle, ja pääsin huoneeseen jossa oli jo kaksi muuta asukasta. Kello taisi olla n. kaksi yöllä. Koitin nukkua, mutta eihän sitä sairaalassa pysty nukkumaan. Vaikka sänky oli kyllä yllättävän mukava, tyynykin mukiin menevä, ja totesin että minähän nukun melkein missä vaan. Huonosti se yö kuitenkin meni, heräsin monta kertaa ja aina luulin että kello oli jo enemmän kuin mitä se todellisuudessa oli. Jossain vaiheessa ennen aamun vuoronvaihtoa minut osastolle vastaanottanut kätilö kävi vaihtamassa tippaani uuden Ringerin.

Aamulla herätessäni päätä särki. Huomasin että tippa ei tipu. Soitin kelloa ja aamuvuorossa ollut kätilö tuli iloisesti tarkistamaan mikä minulla oli hätänä. Hän lupasi huuhdella kanyylin. Sekään ei ollut järin miellyttävä kokemus. Kanyyli kokonaisuutena on ehkä pahimpia rangaistuksia joita tiedän. Ensin kun se laitetaan, kämmenselkää polttaa n. 10 minuuttia. Sen jälkeen kun käsi vihdoin turtuu, se sattuu aina kun kättä joutuu taivuttamaan. Huuhtelu kirvelee. Ja aamutakin pukeminen on täysin mahdotonta. Samoin käden käyttäminen yhtään mihinkään.

Aamupäivällä oli lääkäreiden kierto. Kun he vihdoin pääsivät minun luo, he kyselivät vointia ja onko vuoto jatkunut. Seuraavaksi keskusteltiin vaihtoehdoista. En edelleenkään saanut syödä enkä juoda, koska jos jouduttaisiin tekemään ”toimenpiteitä” olisi parempi että vatsani olisi tyhjä. Pystyin kyllä vetämään johtopäätöksen siitä mitä nuo ”toimenpiteet” tarkoittivat. Hyvin virallisesti lääkäri kysyi oliko raskaus toivottu. Kun nyökytin päätäni vimmatusti hän totesi jotain tyyliin ”no ei nyt sitten vielä tehdä kaavintaa”. Totesin, että juu, ei tehdä. Hän kuitenkin muistutti että näillä viikoilla äidin terveys ajaa heti yli eikä vauvaa edes koiteta pelastaa jos se vaarantaa äidin terveyden. Ymmärrän tietysti, niinhän se on. Jos asiaa katsoo täysin puolueettomasti.

Päivän aikana vuoto alkoi vihdoin tyrehtyä, ja sain kanyylin pois. Ensimmäisenä join pullollisen vettä. Sitten söin repussani olleen banaanin. Sairaalan pöperöt eivät oikeen jaksaneet kiinnostaa. Hetken aikaa harkitsin myös mansikkakeiton juomista, mutta kun se oli ollut jo melkein 24 tuntia repussani lämpimässä, totesin että se ei välttämättä olisi enää kelvollista.

Päivän aikana sain nukuttua paremmin. Tunnin jopa erittäin sikeästi. Jo edellisyönä kätilöt olivat kyselleet joko olin ollut I seulan ultrassa, ja totesin että olen odottanut kutsua, turhaan. Aamuvuoron kätilö otti asiasta selvää ja totesi että paperit olivat kadonneet johonkin. Hän sai kuitenkin minulle ajan samalle päivälle, samaan sairaalaan. Sitten vähän unta lisää, ja tallustelemaan sairaalan toiselle puolelle. Poliklinikalla odottelevat muut ihmiset katsoivat minua pitkään, kun tulin paikalle sairaalapukuineni.

Ultraan pääsin ihan ajallaan. Kysyin saisinko kuvata tapahtuman miehelleni, mutta kätilö sanoi että heillä on valitettavasti käytäntö sitä vastaan. Sain kuitekin useita printattuja potretteja vietäväksi isälle ja muille sukulaisille. Näytöllä jumppasi oikein vilkas vauveli, ja sydänäänetkin kuuluivat kuin patarummusta. Välillä hän rapsutteli korvaansa niin että kaikki sormet erottuivat. Ja sitten piti vetäytyä kerälle, ja sitten oikaista oikein suoraksi. Kaikki n. 6,5 cm. Miten jokin noin pieni voi olla jo niin ihmisen näköinen?!? Lopuksi hän vilkutti minulle, kuin sanoakseen että täällä kaikki hyvin.

Iltapäivällä minulle luvattiin että pääsisin illalla pois. Mieheni ei ehtisi paikalle ennen kuin klo 18:n aikaan, joten se sopi minulle mainiosti. Oma auto kun sattui vielä olemaan työpaikan parkkipaikalla. Iltapäivä meni lukiessa ja torkkuessa, ja vessakäyntejä jännittämällä. Jossain vaiheessa alkoi taas vuotaa, mutta totesin että se oli niin pientä että luultavasti johtui ultran ottamisesta. Ultrassa muuten kävi ilmi, että istukka on korkealla, ihan niin kuin pitääkin, ja kohdunkaula kiinni ja pitkä. Mitään järkevää syytä vuotamiselle ei siis keksitty. Samalla kävi ilmi että olin n. 4 päivää pidemmällä kuin ensimmäisessä yksityisellä otetussa ultrassa arvioitiin. Noh, laskettu aika siinä touko-kesäkuun vaihteessa kuitenkin.

Aamulla alkanut päänsärky ei ottanut laantuakseen vaikka join monta pullollista vettä. Iltavuoron kätilö toi minulle särkylääkkeen, jolla ei kyllä ollut muuta tehoa kuin se, että pahimmat vatsakrampit hellittivät. Mietinkin, että onko raskauden aikana kaikki vatsan alueen krampit supistuksia? Tietääkö joku? Jos on, niin sitten minua supisteli!

Illalla pääsin onneksi mieheni hellään huomaan, ja hän toi minulle vaihtovaatteet, kun omani edelliseltä illalta olivat ihan veriset. Ajelimme rauhassa kotiin ja teimme ruokaa. Katsoimme elokuvan ja rentouduimme.

Naistenklinikalta lähti mukaan useampi ultrakuva jotka postasin hetimiten Facebookiin. Ja täten kerroin kaikille että kyllä, meidän perheeseen odotetaan lisäystä! Vaikka monet mieluusti odottavat pidempäänkin ennen kuin jakavat uutisen kaikkien kanssa, itse olen sitä mieltä että parempi jakaa jo heti alussa. Siten jos jokin menee vikaan, ei minun tarvitse selitellä tai keksiä tekosyitä ihmisille siitä miksi olen itkuinen ja surullinen.

Sain myös viikon sairaslomaa, koska ensi viikko on lomaa joka tapauksessa. Saan siis kaksi viikkoa aikaa katsella ja tunnustella, että miten tästä eteenpäin. Työympäristöni kun ei välttämättä ole niitä kaikkein ystävällisimpiä kehittyville sikiöille. Mielelläni jatkaisin haalarihommia, mutta voi olla että joudun joko pitämään pidemmän sairasloman, tai siirtymään toimistotehtäviin. Onneksi se ei meillä ole mikään ongelma firman puolesta, vain minun: en halua pysyvään aamuvuoroon!

Seuraavana päivänä päänsärky vain jatkui ja jatkui, vaikka kuinka otin isoa Panadolia. Soitin illalla päivystykseen, ja mukava naislääkäri lupasi lähettää minulle sähköisellä reseptillä helpotusta… Olin vain hieman ihmeissäni tämän helpotuksen laadusta: migreenilääkettä ei varsinaisesti saisi ottaa ennen kuin 12 viikkoa on täynnä, joten jos vaan mitenkään mahdollista, niin pitäisi syödä Panacodia. Siis kodeiinia. Morfiinin sukulaista. Kuin Dentastixin mainos-koira mietin: ”Et oo tossissas!” Vaan kyllä se oli. Totesin että jos vaan suinkin pärjään ilman en sitä ota, mutta mieluusti otin kuitenkin reseptin vastaan. Sillä se vie kyllä kaiken kivun. Valitettavasti se myös vie minut sängyn omaksi, sillä sitä pahoinvointia ei kestä kuin vaakatasossa ja nukkuen. Päivän aikana vuoto sen sijaan alkoi osoittaa ehtymisen merkkejä, joten haaveilin jo siitä että pääsisin lempimään mieheni kanssa. Se kun kiellettiin jyrkästi niin kauan kun vuotoa esiintyy. Tässä sitä nyt odotellaan, lupaa seksiin.

 

Kommentit (2)
  1. Kiitos kovasti, ja nyt on jo hyvin hellästi koitettu palata tavalliseen kanssakäymiseen. Voi kuinka sitä olikaan ikävä! Voin hyvin kuvitella olevani tuossa synnytyksen jälkeisessä tilassa samoilla linjoilla kuin sinäkin!

    Kiitokset tsemppauksesta, kiva kuulla että joku lukee lurituksiani! 🙂

  2. Hui hurja! Onneksi sinulla ja pienellä kaikki nyt hyvin! Onnea loppu odotukseen ja toivottavasti pääsette pian lempimään! 😉

    Synnytyksen jälkeen se kielto vasta tuskaa onkin! (Itse kuulun mieheni kanssa niihin outoihin jotka heti pystyivät ajattelemaan seksiä synnytyksen jälkeen. :D)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *