Tänään oli toinen neuvolakäynti. Viikkoja on kasassa 17+1. Jollakin ihanan ihmeellisellä tavalla mieheni sai järjestettyä itsensä mukaan tähänkin tapaamiseen. Etäsuhteessa kun se ei ole aina niin itsestään selvää. Nytkin hän joutui ajamaan ylimääräiset 300 km että pääsi paikalle. Oih! <3

Neuvolan täti oli vähän myöhässä, niin kuin viimeksikin. Asia ei sinänsä olisi haitannut, mutta kun vähän arvelin että hän haluaa tehdä vähän kokeita, niin vältin sitten vessassa käymistä aamulla. Ja raskaanahan se ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Joten kun vihdoin viimein pääsimme huoneeseen kysyin heti haluaako hän näytteen, ja marssin vessaan.

Takaisin huoneeseen päästyäni höpöteltiin niitä näitä voinnista ynnä muusta, sitten piti hypätä vaa’alle ja jossain vaiheessa kuunneltiin sydänääniä. Itse hankin dopplerin jo useita viikkoja sitten, ja olen sen avulla kuunnellut pikkuisen sydänääniä noin kerran viikossa. Siksipä osasin sanoa suoraan mistä niitä kannattaa etsiä, ja sieltähän ne löytyikin heti ensiyrittämällä. Vahvoja kuin mitkä, tosin vähän oli staccatoa välissä, lienee jazziin mieltynyt pienokainen. (Sitä hän ei ainakaan äidiltään tule kauheasti kuulemaan.)

Hemoglobiini oli hyvä, verenpaine alhaisempi kuin olisin olettanut, ja kaikki muutenkin vaikutti ihan hyvältä. Seuraava käynti onkin jo tammikuun lopulla. Tätä käyntiä kun sai odottaa yhdeksän viikkoa. Ja tietysti ultra on tässä välissä vielä lisänä. Painosta sain muuten positiivista palautetta, se on laskenut melkein neljä kiloa viime kerrasta (eli viikosta 8)!

Varmistin vielä lopuksi ettei tartte huolestua kun tyyppi hengailee kokoajan navan oikealla puolella pienessä sopukassa. Jotkut vauvat kuulemma vaan valitsevat heti alkuun missä tykkäävät olla, ja oleilevat sitten siellä. Kunnes tila loppuu. Toistaiseksi tyypillä on vielä n. 4h+k, mutta tässä lähiviikkoina se alkaa huomattavasti ahtaantua kun vauva kasvaa mutta tila ei niinkään. Tosin nytkin ollaan jo mukavasti äidin mahalaukun puolella… Mutta kaikki siis hyvin. Huoh helpotusta.

Seuraava episodi olikin sitten odottaa työterveyslääkärin tuomiota. Hän kun lupasi viime käynnillä että soittaa neuvolan jälkeen puolilta päivin. N. 13:30 soi puhelin, ja tavallisen hötöpäinen lääkäri kyseli niitä näitä kunnes keksi miksi hän yleensäkään oli minulle soittanut… Niin, se sairasloman jatko! (Ärhäkän poskiontelotulehduksen vuoksi olen ollut sairaslomalla kymmenisen päivää.) Selitin että neuvolassa kaikki oli hyvin, tukkoisuus on hävinnyt ja… Niin, kyllä, olen puhunut ylemmän esimiehen kanssa toisiin tehtäviin siirtymisestä, juu. Ei, vielä en tiedä milloin pääsen niihin, mutta pomo lupasi soitella heti kun hänellä on muutama vaihtoehto tarjottavana. Niin, onhan nyt todellakin joulun pyhät ja uusi vuosikin tulossa… Aloin olla jo aika varma että tämä keskustelu oli menossa juuri siihen suuntaan mihin olin sen kuvitellutkin menevän. Eihän hyvä työterveyslääkäri voi päästää minua töihin, kun supisteleekin, ja vanhat tehtäväni edellyttävät yötöitä. Kyllä se on paras vain jatkaa nyt sairaslomaa siihen asti että pääsen toisiin tehtäviin. Sitten vuoden vaihteen jälkeen. Mutta… Niin, hyvä työterveyslääkäri ei ole töissä ennen kuin 7. tammikuuta. Paras siis jatkaa sairaslomaa varmuuden vuoksi sinne asti, että jos ei vielä silloin ole saatu asiaan selvyyttä, hän voi kirjoittaa LISÄÄ sairaslomaa. Eli reilut pari viikkoa vielä. Hyvänä puolena tässä on se, että voisin ehkä saada häitä suunniteltua pidemmälle. Ja saan viettää joulun perheen kanssa (paitsi tyttäreni joka on isällään) kaikessa rauhassa. Siitä onkin useampi vuosi kun en ole ollut töissä jouluna. Hmm… Tarkoittaako tämä nyt sitä että joudun tekemään jouluruokia???

Iltapäivällä sain sähköpostin rakkaalta ystävältä jonka kanssa pidetään yhteyttä suunnilleen kerran vuodessa. Tänä kesänä tavanomainen vierailukin jäi pois kun loma-aikaan piti remontoida, muuttaa ja käydä Saariselällä vaeltamassa. Siksi laitoin sähköpostilla viimeisimmät kuulumiset toissapäivänä. Vastaus sen sijaan sai minut nauramaan onnesta: kerroin omat vauvauutiseni, ja hän vastasi samoilla linjoilla. Siellä ollaan neljä päivää pidemmällä! Siis neljä PÄIVÄÄ! En ole koskaan ollut raskaana (tai siis sen yhden kerran kun viimeksi olin) samaan aikaan kenenkään tutun kanssa! Iiiiihanaa, nyt pääsee höpöttämään kaikki ihanat vauva- ja raskausjutut jonkun kanssa joka on samassa tilanteessa. 🙂 Vertaistukea parhaimmillaan!

Sitten niihin häihin: neuvolan jälkeen köpöttelimme mieheni kanssa puolisen kilometriä kirkkoherranvirastoon jättämään avioliiton esteiden tutkintapyynnön. Vitsailin sinne kävellessä että pitää ottaa herraa kädestä kiinni, ettei vaan koita karata! Tarvitsen vain yhden pienen nimikirjoituksen! Herra sen sijaan epäili että koittaisin vielä murtaa hänen ranteensa pitämällä kättä selän takana allekirjoituksen saamiseksi. Totesin ilkikurisesti, että ei siihen rannetta tarvita, sormikin riittää… Loppujen lopuksi herra vetäisi nimen alle paperiin hetkeäkään epäröimättä, ihan itsestään. 😉 Samoin tein minäkin. Viikon päästä meillä pitäisi olla naimalupa!

Onneksi häät on vasta maaliskuun lopulla. Tähän mennessä olen saanut järjestettyä kirkon, hääpaikan (sekin löytyi ihan sattumalta!), meikin, vihkiluvan ja kuulutukset, sekä olen neuvottelemassa hääkakusta. Tänään tajusin että olisi varmaan mukava jos olisi myös jokin kukkakimppu, ja katselin netistä kuvia mahdollisista malleista. Mekko on edelleen iso kysymysmerkki. Kun vaan tietäisi miten tuo masu tuosta kasvaa… Myös valokuvaajaan olen ollut yhteydessä, mutta häneltä en ole vielä saanut tarkkaa vastausta.

Seuraavaksi olisi edessä ne kutsut. Ja muu tilpehööri mitä meinasin samasta paikasta tilata. Voi voi, ne kutsut varsinkin aiheuttavat päänvaivaa. Pitäisi keksiä jokin naseva teksti, ja löytää sopiva malli, ja keksiä fontti, ja… Niin, päätöksiä pitäisi tehdä miljoonakaupalla. Jos minulla on välillä muutenkin vaikeuksia tehdä päätöksiä, niin raskauden aikana se tuntuu olevan vielä haastavampaa. Lisäksi kutsuihin pitäisi sisällyttää se mahdollisuus, että jos jotain tapahtuu raskauden tiimoilta, voivat häät peruuntua hyvinkin lyhyellä varoitusajalla… Juhlapaikka onneksi otti tämän hyvin huomioon.

No miksi me sitten yleensäkään menemme naimisiin juuri nyt? Eikös sitä voisi sitten myöhemmin, niin kuin oli vielä syksyllä puhe… No, voisihan sitä. Paitsi että minulla on pari periaatetta. Ei, minua ei niinkään haittaa se, että lapsi syntyy avioliiton ulkopuolelle… No, hyvä on, kyllä se *vähän* haittaa, mutta ei paljoa, tunnen monia pariskuntia jotka ovat näin tehneet. Parikin pariskuntaa jotka ovat suoraan sanoneet että heillä ei ole aikomustakaan koskaan mennä naimisiin, ja näin ovat asian pitäneet jo yli vuosikymmenen. Ei siinä mitään.

Minun ongelmani on kaksijakoinen: ensinnäkin haluan että minulla, miehelläni ja meidän yhteisellä lapsella on yhteinen sukunimi. Olemme yhtä perhettä. Ja pidän mieheni sukunimestä. 🙂 Itse asiassa taidan vaihtaa etunimeni, tai siis taidan alkaa käyttämään OIKEATA etunimeäni, koska se sopii paremmin yhteen mieheni sukunimen kanssa.

Toisekseen, ja se suurempi ongelma minulle tässä asiassa on se, että jos EMME ole naimisissa, pitää mieheni virallisesti TUNNUSTAA olevansa lapsemme isä. Ikään kuin se, että olemme yhdessä ei ole tarpeeksi. Ihan niin kuin tuolla ulko-ovella olisi pitkä jono miehiä odottamassa että pääsisi lapsen isäksi! Kuulemieni kokemusten mukaan asia on ollut juuri päinvastoin: raskausuutisen tullessa ilmi on miehestä näkynyt enää kengän kannat, ja kohta ei enää niitäkään. En ole koskaan kuullut, että yksikään mies olisi ollut innokas tunnustamaan mahdollisimman monta lasta omakseen. Ei ilman sitä kuvainnollista haulikkoa ohimollaan… Miksi naimattomien pariskuntien miehen pitää tunnustaa isyytensä? Eikö riitä että hän on se, joka naisen rinnalla on valmiina ottamaan tämän haasteellisen roolin vastaan? Kuulin eräältäkin naiselta, että koko kokemus oli aika alentava. Että kyseltiin kaikenlaista, epäiltiin, että onkohan tuo nyt sittenkään se isä… Ei, tätä en halua itse kokea.

Tarkoituksenamme oli mennä naimisiin vähän myöhemmin, itse ajattelin vuotta 2014, koska 2013… No, vaikka en taikauskoinen niin olekaan, siinä on ”13”. Mutta sitten pienokainen ilmoitti olevansa matkalla meidän syliimme, joten tässä sitä nyt ollaan, häävalmisteluja tekemässä. Raskaana. Väsyneenä ja välillä hyvin kärttyisenä. Ja pelottavan tunteellisena. Toissapäivänä aloin miettimään miten saan ikinä sanottua ”Tahdon” kuuluvalla äänellä papin edessä. Pelkään pahoin että itken niin vuolaasti että en saa yhtä tavua soperrettua… Voi itku. Kirjaimellisesti.

Luulin että tälläkin kertaa raskaaksi tulemiseen menisi vähintään vuosi (häille olisi siis hyvin aikaa), viimeksi meni kaksi. Eikä tässä olla nuorennuttu sen jälkeen… Mutta ilmeisesti se vaati vain oikean miehen ja yhteensopivat kemiat. Pillereiden lopetuksen jälkeen meni n. kolme viikkoa kun pikkuinen sai alkunsa. En voi vieläkään uskoa asiaa todeksi. Voiko se oikeasti olla näin helppoa?!?! Onneksi en muista enää tarkalleen kuinka raastavaa se yrittäminen viimeksi oli, mutta olen lukenut sen aikaisia kirjoituksiani, ja niissä se on käsinkosketeltavan kipeää. Siitä lähtien olen ollut aina kateellinen, joskus jopa vihainen, niille jotka tulevat raskaaksi kuin sormia napsauttamalla. Tällä kertaa se olin minä.

P.S. Niille jotka lukivat edellisen juttuni: sain järjestettyä pitkän puhelun kaasoni kanssa, ja muistin taas juuri miksi hän on ollut elämässäni näin pitkään, ja miksi toivon että hän tulee sitä olemaan vielä monta kymmentä vuotta.