Mä olisin jo niin valmis potkasemaan tän flunssan huitsinnevadaan. Tänään alko ääni vihdoin palautumaan, vaikka ei se kyllä paljoo puhumista kestäny. Sen lisäksi illalla iski ihan sairas kurkkukipu. Aina kun nielasee tuntuu että kurkussa on terä poikittain. Eikä auta Bafucin, ei eukalyptus-tee eikä mikään muukaan. Ei jessus jos tätä jatkuu sen kolme päivää mitä kurkkukipu yleensä maksimissaan on.

Onneks sain sentään nukuttua viime yönä. Edelliset yöt meni aika vähillä unilla. Mutta jos tää ei tästä ala helppaamaan, niin kai se on huomenna lähdettävä lääkäriin.

Synttärit siis meni kotona ollessa, melkeinpä yöpaidassa. Ei oikeen ollut juhlatuulella, eikä täällä kyllä ollut muita juhlioitakaan kuin tytär. Joka kyllä teki mulle maailman söpöimmän synttärikortin. Oih. Mun pikku-murkku. Niin iso tyttö jo. Osaa itte eikä tartte kokoajan äiskää viereen auttamaan.

Ja me hullut mietitään että mitä jos yks vielä… Miehellä sentään on edellinen vielä tuoreessa muistissa. Mulla on selvästi aika kullannut muistot. Paitsi että enhän mä tytön vauva-ajasta mitään muista. Ensimmäiset kaks vuotta meni ihan sumussa. Kun ei kukaan tajunnu että mä olin melkeen psykoottinen ja niin vaikeesti masentunu että hyvä että pystyin toimimaan edes perustasolla. En aina sitäkään.

Siitä toipuminen vei ensimmäiset kahdeksan-yhdeksän vuotta tyttären elämästä. Joskus oli puhetta että hankitaan toinen, mutta en mä voinu kuvitellakaan. Sitten me jo erottiinkin. Vasta nyt kun on löytänyt sellasen ihmisen rinnalleen jolla oikeesti on positiivinen vaikutus muhun, ja on itte oppinu olemaan aikuinen, on alkanu tulla mieleen, että voishan sitä yrittää. Kattoo jos omiin kortteihin on vielä toinen lapsi jaettu. Nyt kun osaa olla äiti.