RaskausViikko 33+5

Olen viime aikoina, ehtiessäni, lueskellut paljon muiden raskaana olevien ja raskaaksi haluavien blogeja. Tosin täytyy myöntää, että välillä tämä oma elämä on niin hektistä että blogit unohtuvat joskus viiko(i)ksikin. Varsinkin kun talon täyttää neljä lasta joka toinen viikonloppu. 🙂

Kirjoitan kun ehdin ja jaksan. Lähinnä siksi, että itse muistaisin sitten myöhemmin. Vähän niin kuin päiväkirjaa. Jos siitä on jollekin muullekin hyötyä, hyvä niin. Tällä kertaa ajattelin muistuttaa itseäni tulevaisuudessa siitä, millaista on olla rv:lla 33+5.

Välihuomautuksena, tai näin ensin, haluan muistuttaa että nautin masun katselemisesta ja silittämisestä. Nautin kun tunnen vauvan liikkeet ja nauran kun hän tekee jotain hassua. Juttelen masulle silloin tällöin, laulankin joskus. Masu on edelleen mielestäni komea peilistä katsottuna, ja tykkään raskauspaidoista ja siitä kuinka ne pingottuvat kireän vatsanahan yli ja saavat minut näyttämään raskaana olevalta.

Niin paljon kuin raskaudesta nautinkin, seuraavaksi on ihan pakko muistuttaa siitä mikä kaikki on tässä vaiheessa päivittäistä taistelua:

– En muista milloin viimeksi menin illalla nukkumaan ja heräsin aamulla -> käyn vessassa vähintään kaksi kertaa yössä ja herään joka kerta kun pitää kääntyä kyljeltä toiselle. (Mahallaan ei tietenkään pysty olemaan, ja selälläänkin vain lyhyitä aikoja. Joskus selälleen kääntyminen aiheuttaa ahdistavan tunteen jo minuutissa, joskus kestän kymmenenkin.)

– Syöminen aiheuttaa närästystä, ruokalajista riippumatta. Myös syömättömyys aiheuttaa närästystä. Ja närästyksellä tarkoitan kaikkea korventavasta tunteesta ruokatorvessa siihen että kyseinen torvi kouristelee niin että kyyneleet valuvat kivun vuoksi. Rennie auttaa, jos auttaa. Oudoimpia närästyksen aiheuttajia ovat kaurapuuro ja maito. Myös monet muut muka turvalliset ruoat.

– Sängyssä kääntyessä tuntuu välillä viiltävää kipua alavatsassa, joskus kohdun kiinnikkeistä johtuvaa, joskus taas tuntuu siltä että häpyluu halkeaa kahtia.

– Riippuen päivästä, aina viimeistään illalla, kroppa on niin väsynyt kannattelemaan kasvavaa masua että on pakko päästä pitkälleen että saa tuettua masun johonkin muuhun kun omaan ihoon, lihaksiin ja luihin. Varsinkin masun alueen kudokset tuntuvat siltä kuin olisivat pysyvässä krampissa.

– Aina silloin tällöin vauva potkaisee (tai tökkää) rakkoon, joka tuntuu sitä epämukavammalta mitä pidempään on edellisestä vessakäynnistä. Toinen hyvin epämukava tunne on se, kun tökitään kohdunkaulaa. Viiltää ikävästi, vähän kuin jos seksin aikana mies menee liian syvälle.

– Kun tila alkaa loppua potkimiselta, tai muuten vain protestoidaan pöydän reunaa, tai mitä milloinkin, työnnetään varpailla tai kantapäällä kovaa masua vasten. Se sattuu, joskus aika kovastikin.

– Vatsan iho kutiaa, vaikka kuinka koittaa muistaa rasvata. Yleensä kutina alkaa kotoa poissa ollessa, vaikka keskellä kauppaa, ja mieli tekisi raastaa vaatteet pois edestä että pääsisi raapimaan kunnolla.

– En ole päässyt halaamaan miestäni kokokehokontaktilla enää useampaan kuukauteen. Sama pätee myös seksiin. (Joka kylläkin tuntuu edelleen taivaalliselta, vain eri asennoissa.)

– Sängystä nouseminen on vaikeaa. Sohvalta nouseminen melkein mahdotonta. Tuolista noustessa pitää ottaa tukea. Sängystä noustessa ähinän ja puhinan määrä on välillä varmasti toisia häiritsevä, sillä kestää hetken että kroppa asettuu taas vertikaaliin olotilaan.

– Välillä tuntuu siltä että ei pysty hengittämään kunnolla kun keuhkoilla ei ole tilaa laajentua tarpeeksi.

– Jos haluan istua mukavasti matalammalla tuolilla pitää jalat olla reilusti auki, että masulla on tilaa. Muutoin olo on niin tukala että tekee mieli mennä pitkälleen.

– Lantio on kovilla. Nukkuessa pitää olla jalkojen välissä tyyny ettei satu lonkkiin. Ylösnoustessa kestää useita minuutteja että pystyn taas kävelemään normaalisti. Päivän aikana koko keskikroppa väsyy etupainoon.

– Ristiselkää jomottaa välillä niin että tekisi mieli maata tennispallon päällä.

– Olo on kokonaisvaltaisesti välillä niin tukala, että olen valmis lähtemään sairaalaan vain sitä varten että saisin synnyttää jo. Ja vielä on moooonta viikkoa edessä. Ja sitten se vaikea osuus vasta alkaakin!

 

Ja nämä ovat siis vain fyysiset rasitukset. Henkiset ovat sitten jo ihan toinen juttu; ne oudot unet, ihmeelliset pelot, hormonimyrskyt, väsymyksen aiheuttamat mielialan heittelyt, voimattomuus, totaaliväsymys johon saa uppoamaan monia extratunteja unta…

Tätä kaikkea on raskaus viikolla 33. Ihanaa ja kamalaa yhtäaikaa. Odotan kovasti vauvan näkemistä, mutta toisaalta muistutan itseäni siitä että nämä viimeisetkin raskausviikot ovat helpompia kuin ne synnytyksen jälkeen tulevat. Nautin nyt kun vielä voin, näistä hiljaisista yön hetkistä. Siitä että saa nukkua kun väsyttää. Syödä kun on nälkä. Rentoutua hyvällä omalla tunnolla vaikka tekemistä olisi kuinka. Ja hymyillä kun pikkuinen kääntää kylkeä, ja herää AINA muutama minuutti minun jälkeen. *Muks* ”sanoo” vauva. ”Muks, muks” sanoo äiti. 🙂

 

Kommentit (2)
  1. Joillekin tuntuu se raskaus olevan se tärkeempi juttu, mutta onneksi hekin yleensä kasvavat äideiksi sitten vauvan synnyttyä.

    Monesta suunnasta olen kuullut tuota ”olet vain maha/äiti”-keskustelua ja kyllä itse olen sitä mieltä että on se ihminen paljon muutakin. Pitää vain itse aktiivisesti pitää yllä muitakin elämän osa-alueita. Myönnettäköön että se on välillä aika haastavaa, sekä ympäristön että oman itsensä takia, kun välillä sitä vain itsekin uppoutuu siihen elämän ihmeeseen. Mutta jokainen päivä on tilaisuus muuttaa niitä asioita joihin ei ole tyytyväinen.

    Olen myös usein kuullut naisten valittavan tuosta että tuntemattomatkin hyökkää masun kimppuun. Olen asiasta jopa hieman kateellinen: kummankaan raskauden aikana KUKAAN ei ole edes yrittänyt päästä koskemaan masuani. EI yksikään.

    Mieheni sentään osaa helliä vatsaani, ja tyttärenikin on aina halailemassa, ja sehän se on tärkeintä. Anoppi saattaa joskus kokeilla varovasti, ja tämän nähtyään oma äitini uskaltautui silittämään häissäni nopeasti masua, mutta en muista että hänkään olisi ensimmäisen raskauden aikana masua kokeillut. (Eikö mun masu kelpaakaan? ;D  )

    Ihana asenne sinulla ammatissasi, että vaikka työhösi kuuluu nimenomaan sen kasvavan vauvan hyvinvoinnin tarkistelu, että muistat myös pitää huolta ”pakkauksesta” jossa se kasvaa. En voi tarpeeksi painottaa kuinka tärkeää se on raskaana olevalle, että joku kysyy: ”Kuinka SINULLA menee?” Aivan mielettömän hieno juttu, älä hävitä sitä!

  2. Kaikki aina hehkuttavat sitä kuinka ihanaa raskaana oleminen on. Ja onhan se. Elämän yksi ihmeellisimmistä ajanjaksoista äidille. (Myös pelottava, jännittävä, kutkuttava ja tunteikas.) Mutta on sillä myös kääntöpuolensa. Miksi emme saisi huomauttaa myös siitä kuinka housut (ne ÄITIYSmallisetkin) painavat, nilkat ja sormet turpoavat, ja välillä on niin huono olo että ei pysty kuin raahautumaan takaisin sänkyyn?

    Miksi kaikesta pitäisi aina kertoa vain ne hyvät puolet? Hehkuttaa omaa onneaan? Tottakai olen onnellinen, tiedän miltä tuntuu odottaa positiivista raskaustestiä turhaan kuukausi (tai vuosi) toisensa perään. Mutta ei se sitä tarkoita etteikö kroppaani sattuisi välillä kuin höyryjunan alle jääneenä. Että nauttisin siitä, kun jokapäiväinen närästys ei vain helpota ja aivan liian usein johtaa siihen että kurkun lihakset kramppaavat niin että kipu tuo kyyneleet silmiin.

    Asioita pitäisi aina osata katsoa monelta kantilta, ja uskaltaa puhua myös siitä mikä usein kielletään.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *