Haluan kirjoittaa äitiydestä ja vihan tunteista, jotta sekin saisi luvan olla näkyvä osa elämää.

Kun ensimmäinen raskauteni oli loppu metreillä, mieleeni nousi muistikuva lapsuudesta. Näin itseni siinä hetkessä kuin sivullisen silmin. Olimme siinä hetkessä juuri riidelleen kolme vuotta nuoremman siskoni kanssa. Olin purrut häntä. Muistin miten äitini oli reagoinut siinä hetkessä. Hän puri minua, jotta ymmärtäisin ettei niin saa tehdä.

Tämä muisto sai minut kyseenalaistamaan äitini vanhempana, koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Sisältäni nousi hätä, pelko siitä ettei oma äitini kykene olemaan äiti. Olin todella vihainen hänelle, kaikista niistä hetkistä joissa minä koin hänen tekevän virheitä vanhempana. Vihani yltyi siihen pisteeseen että näin parhaaksi tehdä lastensuojeluilmoituksen, kahdesta nuoremmasta sisaruksestani. En osannut näyttää huoltani muulla tavoin. En vieläkään pysty sanomaan niitä asioita ja näyttämään tunteitani äidille. Teen töitä sen eteen, jotta voisin joskus hyväksyä äitini ja antaa anteeksi. En ehkä pysty koskaan kuitenkaan ymmärtämään välinpitämättömyyttä, joka on ollut lapsuuden perheessäni läsnä, niin kauan kuin muistan.

Ensimmäinen hetki jolloin minua heräteltiin näkemään äitini minussa. Matkasimme veljeni, poikani ja hänen isänsä kanssa autolla. Olin juuri arvostellut pojan isän äitiä, siitä kuinka hän on toiminut väärin koska on fyysisesti satuttanut lasta. Veljeni viittasi keskustelussa siihen että olisiko tällainen osa myös minussa, siitä syystä että reagoin asiaan niin voimakkaasti. Suutuin hänen sanoistaan ja kielsin koko asian itseltäni.

Vanhemmin poikani kanssa kaikki oli helppoa, kunnes hän oli 1,5-vuotias. Olin silloin raskaana, todella väsynyt fyysisesti. Hänestä muuttui vilkas ja rauhaton. Päiväunet olivat joka päiväinen taistelumme. Lopulta huomasin jaksamiseni olevan loppu. Aloin purkaa turhautumiseni häneen fyysisesti. Itkin ja pyysin lastani että hän rauhoittuisi nukkumaan. Hän vain katsoi minua ja nauroi. Tunsin ensimmäistä kertaa vihaa lastani kohtaan. En osannut hillitä itseäni, vaan tartuin hänen käsivarsiinsa ja ravistin. Itkin ja huusin hänelle. Tämän kaltainen tilanne alkoi toistua useita kertoja. Aina sen jälkeen tunsin suurta vihaa itseäni kohtaan, syyllistin itseäni tekemästäni ja halusin joka kerta etten tekisi sitä enää.

Oravanpyörä loppui kun tein asian näkyväksi enkä yrittänyt enää piilotella sitä. Olin sanonut nykyiselle miehelleni etten hyväksy sitä kuinka hänen isänsä oli kertonut pojalle minkälainen on luunappi. Kuinka sellaisella ennen vanhaan pyrittiin asettamaan lapselle rajat. Mieheni vastasi minulle ettei hänen isänsä tapa toimia ole hyväksyttävää, mutta ei ole myöskään se että minä olen tarttunut lasta käsivarsista liian kovaa. Pakenin tätä tilannetta toiseen huoneeseen, itkin ja olin vihainen. Pian kuitenkin kuulin sisältäni äänen, joka pohti sitä mistä tässä tunteessa olikaan kysymys. Ymmärsin etten ollut vihainen miehelleni tai hänen isälleen. Olin vihainen itselleni, siitä etten ollut osannut käsitellä omia tunteitani ja sen takia kohdistin ne omaan viattomaan lapseeni. Näin oman äitini minussa. Sen äidin jota en ole pystynyt hyväksymään. En siis pystynyt hyväksymään sitä osaa minussakaan. Kerroin tämän miehelleni ja päästin irti syyllisyydestä.

Kului aikaa etten kokenut samalaista vihaa tai purkanut sitä lapseeni. Vasta viimeisen vuoden aikana olen kokenut sitä samaa vihaa, jota en osaa hallita. Olen nähnyt sen että lapseni ovat näyttäneet minulle minun rajani. He ovat vieneet minut niin äärirajoilleni, että olen herännyt näkemään kaiken sen riittämättömyyden minussa. Sen takia haluan pyrkiä pitämään itsestäni parempaa huolta. Minunkin jaksamiseni on rajallista vaikka olenkin äiti. Tunnistan itsessäni paljon samanlaisia tapoja toimia, kuin miten oma äitini on toiminut. Uskon että olemalla rehellinen omista tunteistani ja rajallisuudestani. Pystyn olemaan sellainen äiti, joka pystyy hallitsemaan vihansa. Ymmärrän että miten tärkeää olisi hyväksyä äitini, sellaisena kuin hän on niissä hetkissä ollut. Silloin voisin hyväksyä myös ne osat minussa. Ymmärrän että kaikkien näiden hetkien on pitänyt tapahtua, jotta näkisin itseni. Sen tärkeimmän ihmisen, jonka olen jättänyt huomiotta liian pitkään. Toivon että jaksaisin olla läsnä tarpeilleni ja tunteilleni myös arjen keskellä. Haluan antaa sen itselleni, jotta minulla olisi äitinä voimaa ja rakkautta, josta antaa myös lapsilleni.

Luulen että vihan tunteminen on se vaijettu asia äitiydessä. Uskon että myös sen tunteen pitää saada tulla näkyväksi. Sen ei kuuluisi olla enää asia josta täytyy vaijeta. Vain sillä tavalla sen voi hyväksyä ja päästää siitä irti.