Elämä on ihme
Samana syksynä kun kävimme läpi eroa entisen mieheni kanssa. Veljeni tarjosi minulle tilaisuutta osallistua Tara Langen järjestämään äiti ja vauva ryhmään. En enää tarkkaan muista millä sanoin ryhmää markkinoitiin, mutta muistan ajatelleeni mainoksen nähdessäni.
Minähän en tuollaisten hippi äitien kanssa ala hengailemaan, ei kiitos.
Olin kuitenkin poikani vauvavuotena saanut käsiini Äitipeli nimisen kirjan, jonka Tara Lange oli kirjoittanut. Kirja oli silmiä avaava. Olin juuri eron tunnekuohuissa saanut vihastani voimaa, jonka myötä sain rohkeutta sivuuttaa pelon tällaisen uuden mahdollisuuden tieltä.
Istuin ensimmäistä kertaa naistenpiirissä. Kuuntelin nöyrästi muiden naisten tarinoita elämästään. Otin itselleni oppijan roolin. Pian oli minun vuoroni piirissä kertoa jotain itsestäni.
Moikka, mie olen Sandra. Oon eronnut kaksi viikkoa sitten ja nyt on takki tyhjä. Lähdetään siitä ja katsotaan mitä tästä tulee.
Niiden viikkojen aikana kun tapasimme tämän ryhmän kanssa. Ymmärsin elämästä, itsestäni, jotain mitä en ollut aikaisemmin ymmärtänyt. Tuntui että olin löytänyt sisältäni salaisen tunne arkun, jonne olin piilottanut todelliset tunteeni jo vuosien ajan. Innostuin tunteista, innokaana aloin tutkia tunteitani ja silmäni alkoivat vähitellen avautumaan. Ymmärsin että olin elänyt kuin unessa, niin kauan kuin muistan. Ymmärsin että ajatukseni, päässäni kuuluva egon ääni. Ääni joka kertoo minulle pelottavia asioita, puhuu minulle rumasti. Se en ole minä, eikä se ole minun totuuteni. Opin sen että minun täytyy opetella erottamaan mieleni, egoni totuus, siitä mikä on minulle totta sydämessäni. Ymmärsin että olen ihminen, joka on antanut egon äänen ohjailla elämäänsä. Olin nähnyt maailman pelon, vihan, ylpeyden, surun, himon, häpeän, syyllisyyden ja apatian tasoilta. Olin ollut kuin magneetti ikäville tapahtumille, ollessani jumissa näiden matalan energian tasoilla.
Taralla oli tapana sanoa. Ihmeitä on joka puolella, jos niitä haluaa nähdä.
Enää en halunnut pelätä elämää, en silmiin katsomista enkä taivasta, jotka saivat minut ennen piiloutumaan takkini sisään. Aloin katsella maailmaa kuin katsoisin sitä ensimmäistä kertaa. Halusin nähdä ihmeitä. Tunsin kuinka sisälläni olisi kasvanut voima, josta en ennen tiennyt.
Samoihin aikoihin muutimme pojan kanssa kahdestaan asumaan omaan asuntoomme. Koska elämä ei ole pelkkää iloa, naurua ja rakkautta. Aloin tuntea myös ne tunteet, jotka olivat ennen olleet minulle se ainoa totuus. Se mikä oli muuttunut, oli se etten pystynyt enää sulkemaan silmiäni näiltä tunteilta. Yhtä äkkiä ne olivatkin totta ja unen kaltainen tila oli poissa. Olin ahdistunut ja surullinen. Hain lohtua miehiltä. Tietenkin silläkin kertaa otin siipeeni rakkaus elämässä. Olinhan liikenteessä taas samoilla egon ohjaamilla ajatuksilla kuin aikaisemminkin.
Eräänä iltana kun en saanutkaan rakkautta ja lohtua muilta, aloin itkeä ja huutaa. Eikö kukaan rakasta minua? Enkö ole kenenkään rakkauden arvoinen? Olin joskus vuosia sitten saanut mummiltani pienen kirjasen, joka piti sisällään ilmeisesti raamatun pätkiä. Yhtä äkkiä itkemisen ja huutamisen jälkeen, koin tarvetta ottaa kirjan esille ja avata sieltä sivun intuition ohjaamana. Sivulla jonka avasin, luki teksti jota en enää sanasta sanaan muista, mutta muistan että siinä luki. Jumalan lippu on sinun ylläsi, Jumala rakastaa sinua.
Tämän nähdessäni, aloin itkeä. Koin sellaista lohtua ja rakkautta sisälläni, jota en ollut siellä aijemmin tuntenut. Ymmärsin että minun täytyy rakastaa minua.
Tämän ihanan tunteen johdattamana mietin tulevaa. Ajattelin että maailmassa täytyy olla myös onnea ja tätä ihanaa rakkautta, jonka saan jakaa toisen ihmisen kanssa. Mietin leikkimielisesti sitä ihmistä, mitä kertoisin hänelle, jos nyt kirjoittasin hänelle kirjeen. Ajattelin häntä lämmöllä ja sanoin että vielä nähdään, kun sen aika on. Olin tässä hetkessä onnellinen. Siinä hetkessä koin näkeväni hänet. Näin parraakkaan miehen, istumassa tuolissaan hämärässä huoneessa, takkatulen valossa, hirsiseinien ympäröimänä. Myöhemmin seuraavana vuonna ymmärsin mitä olin nähnyt.