Päätin, että en katso Muodonmuutoksia dokumenttia, jonka Yle näytti. Koska arvelin sen nostavan verenpainetta ja olevan omien mielipiteitteni kanssa kuitenkin ihan vastakkain ja mielestäni silkkaa paskaa. Päätin myös, että en kirjoita koko aiheesta, koska siitä vouhkasi jo miljoona muutakin ihmistä somessa ja joka paikassa.

Kuitenkin koitti eräs tylsääkin tylsempi päivä ja päätin raottaa tuota mystistä verhoa aikani kuluksi ja tunkea lusikkani tiukkaakin tiukempaan soossiin.

Tässä siis julkisesti neppailtavaksi meikäläisen persereikä:

Dokumentti ei ensinnäkään antanut mielestäni läheskään niin synkkää ja kammottavaa kuvaa kilpailijoista ja kilpailemisesta, kuin mitä ihmiset tuntuivat somessa vouhkaavan. Ehkä siinä oli annettu mennä dokkarin liikaa ihon alle ja otettu kaikki se jotenkin liian kirjaimellisesti. Ymmärtämättä sitä mitä halutaan näyttää ja mikä taas on totuus. Sitä vastoin se kammottava tausta musiikki aiheutti mullekin melkein paniikkikohtauksen. Se kauhuelokuvamainen pimputus, jonka tarkoituskin oli ilmeisesti saada takaraivoon ajatus jostain autiotalon kauniisti asetelluista sieluttomista posliininukke kokoelmista. Siinä mielikuvan annossa onnistuttiin kyllä tuon musiikin avulla aivan täydellisesti enkä ihmettele, jos varsinkin lajista mitään tietämättömät ovat kokeneet ravisuttavia kauhun tunteita ja sääliä. Välillä myös nauroin ääneen katsoessani dokumenttia pelkästään siksi, että se musiikki oli niin absurdi.

Jos jonkun mielestä laji on oikeasti niin hirveä ja tekee onnettomaksi niin silloinhan siitä tointaa pysyä kaukana. Kenenkään ei ole pakko sitä harrastaa tai mitenkään olla osallisena siinä. Se on vapaaehtoista. Surprise.

Itse ainoastaan kerran kisanneena en todellakaan voi puhua kovinkaan syvällä kokemuksen rintaäänellä, mutta kevyellä. Ja vaikka menestystä ei tullut ja näin myöhemmin kuvia selanneena ja asiaa tarkastelleena monen asian olisi voinut tehdä toisin ja oma kunto olisi voinut olla toisenlainen, mutta kaikkea sitä en tietäisi, jos en olisi käynyt lavalla. Enkä missään tapauksessa olisi juuri nyt tässä, elämäni parhaassa kunnossa, jos en olisi silloin päättänyt kisata.

En olisi ikinä oppinut treenaamaan niin kovaa, ylittämään itseäni, saanut aikaiseksi niin jämäkkää selkärankaa ja eväitä itseni jatkuvaan haastamiseen, jos en olisi käynyt läpi sitä kokemusta. Se oli heittämällä yksi elämäni parhaita kokemuksia ja parhaita päätöksiä lähteä siihen mukaan. Vaikka menestystä  ei sillä kertaa tullut, MIKÄÄN, EI MIKÄÄN siitä ajasta ollut turhaa. En ikinä tietäisi niin paljon treenaamisesta ja ravitsemuksesta, kuin mitä ny tiedän. Ei kisaaminen helppoa ole, mutta ei sen pidäkään olla! Sehän siinä on se juttu. Ei se fiilis siitä olisi niin hieno, jos sen saisi ilmaiseksi. Jos se ei olisi uhrauksia, kurinalaisuutta ja itsensä ylittämistä. Ja tämänkaltainen kurinalaisuus ja itsensä koettelu antaa aika paljon elämän muillekin osa-alueille.

Siinä dokumentissa itekttiin vissiin pari kertaa (kamala haloo tästäkin). Noh..dieetillä vaan tunteet on pinnassa ja tämäkin jääkuningatar kisadieetin loppumetreillä liikuttui useinkin pelkästään siksi, että elämä tuntu niin ihanalta. Itkeä vollotin siis kotona, koska olin niin onnellinen. Mikä oli ihan vitun outoa. Minä, kun en siis itkeskele juurikaan..edes surullisena saati sitten onnellisena. haha.

Ja nauratti, Lindan blogia kauan seuranneena, se miten hänetkin oli siinä dokumentissa esitetty. Vaikken henkilöä henkilökohtaisesti tunne niin blogista ainakin välittyy kaikkea muuta, kuin tommonen muttunaamanen persoona. 😀

Mutta se siitä. Dokumentin katsominen on hiukan katsojasta kiinni. Jos on valmiiksi negatiivinen suhtautuminen kyseiseen lajiin, ruokki dokkari sitä varmasti. Jos taas pystyy näkemään sen taakse mitä haluttiin näyttää, ei dokkari ehkä herätä niin paljon tunteita.

K kiittää ja kuittaa. Mukavaa keskiviikkoa! <3