Joskus mietiskelin, että mitenköhän minä, ikuisessa hattarapölyssä pötköttävä rakkauden nälkäinen hupattaja voisin koskaan rakastaa järki edellä tai ainakin sopuisasti siinä tunteiden kanssa samalla viivalla. Mutta jotenkin elämää ravistelleet kokemukset saivat sen järjen äänen kulkemaan hattara hyppysissään ja toistaiseksi kaikessa onkin järkeä JA hattaraa.

Takana on yhteensä 4 parisuhdetta. Kaksi merkityksellistä ja toinen niistä oli pitkä…tai minun mittakaavassa…nelisen vuotta.

Vaikka ei voi puhua mistään erilleen kasvamisesta. Kaikki oli alussa,  vähän välissäkin ja sielä lopussa yhtä vittu saatanaa eikä eroja voi sanoa sopuisiksi yhteisiksi päätöksiksi. Ne oli riitaisia, petollisia ja surullisia. Jokainen sydän särkyi ja huudettiin kilpaa sitä tuskaa, kun oltaisiin haluttu kaikki entiselleen, vaikka suhteen sirpaleet oli jo niin pieniä muruja kenkien alla, että niitä ei olisi liimattu kasaan millään. Kummassaakaan tapauksessa. Silti. Hyvä niin. Ilman niitä ja heitä en olisi tässä….vähemmän vajavaisena rakastamaan. Jokaisesta kerrasta hiukan paremmaksi kasvaneena, ehjempänä ja vahvempana.

Ӏiti sanoi joskus et

Ei voi rakastaa

Jos pitää ovee

Aina raollaan”

Suurin oivallus lienee se, että rakkaus ei pysy talossa, jossa on terassin ovi raollaan ja se, että tärkein päätös on päättää kunnioittaa toista myös silloin, kun hän ei ole paikalla.

Iästä ja statuksesta riippumatta…kukapa meistä ei rakastaisi huomiota. Mutta ehkä nyt vasta ymmärrän minkälaista, ”puoliksi oven raossa” eloa olen elänyt aikaisemmissa suhteissani. Jos ripottelee itsestään koko ajan niitä pieniä paloja suhteen ulkopuolelle, jotka kuuluisivat suhteeseen…miten voi olettaa, että siitä saa toimivan kokonaisuuden? Ei mitenkään. Tai niin….minä en. En pysty edes pureskella purukumia samalla, kun hämmennän aamupuuroa. Joten päätin lakata hämmentämästä.    

 ”Mä en tahdo

olla enää Carrie

huutaa marry me

joka hiton nurkalla”

Vaikka se miltä itsestä mikäkin asia tuntuu on yleensä tärkeintä, unohtuu siinä helposti se tosiasia kokonaan, että parisuhteessa siitä toisestakin tuntuu joltain ja myös se on tärkeää. Onko meillä aina niin pirun suuri oikeus niihin kaikkiin omiin tunteisiin? Minusta ei. Se mihin meillä on täysi oikeus on tunteidemme kehittämiseen. Niitä pystyy ja täytyy kehittää. Jos me vuodesta ja suhteesta toiseen löydetään itsemme samojen ongelmien ja kiukun aiheiden ääreltä…onko vika silloin kumppanissa vai meissä itsessämme? Voisiko olla niin, että sen wc:n rinkulan saisi sittenkin laskettua itse alas ja ehkäpä sen toisen tehtävä ei olekaan olla joka hetki vastuussa toisen osapuolen viihdyttämisestä. Parisuhteessa pitäisi sen ”meidän” lisäksi olla kaksi itsenäistä ihmistä.

Jos on aina tarve ensi sijaisesti marmattaa suhteen tilasta ystäville, puhumatta ikinä kotona…johtaako se koskaan mihinkään muuhun, kuin eripuraan ja eroon? Minun ystävät ovat ainakin niin uskollisia, että osallistuvat marmatukseen eivätkä suinkaan näkökenttäni avartamiseen, joka yltäisi omiin vikoihini saakka. Kyllä me saadaan yhteistuumin se ylös jätetty vessanrinkula käännettyä suhteen jatkumisen kannalta kynnyskysymykseksi eikä siihen mene, kuin 15 minuuttia. (älkääkä käsittäkö väärin…juuri tämän ”tilanteessa, kuin tilanteessa” -tuen vuoksi ystäviäni rakastankin. Kukaan ei puhu järkeä silloin, kun on varmaa, että toinen ei sitä kuuntele, vaan lohduttaa mukisematta, kun kaikki menee päin helvettiä).

Rakkaus ja kunnioitus elää vapaudessa ja irti päästäminen on ollut suunnattoman helpottavaa. Sen toki mahdollistaa osaltaan myös kumppani, joka tuntuu olevan kaikista vinkkeleistä katsottuna luottamuksen arvoinen.

Onko kyse sitten siitä, että vihdoin löytyi se perfect match vai siitä, että vihdoinkin itse pystyn olla toiselle se? Että pystyn tässä hetkessä olla paras versio itsestäni hänelle ja ymmärrän yhdessä kasvamisen tärkeyden ja kehittymisen ja sen, että täytyy olla halua siihen. Toki siihen tarvitaan sama tahto toisaaltakin, mutta siihen minä en voi juurikaan vaikuttaa. Se tahto pitää löytyä jokaisesta itsestään. Ja kun muistaisi tahtoa tahtomista myös silloin, kun tuntuu siltä, ettei niin paljon tahtoisi.

Vaikka se mielipuolinen kyky rakastaa ei ole hävinnyt minnekään ja rakastan niitä perhosia vatsassa, jotka toisen ajatteleminen ja näkeminen sinne saa niin rinnalle on tullut myös järki ja rohkeus, järki nähdä kokonaisuus pidemmässä juoksussa ja rohkeus luottaa varauksetta häneen, minuun, kaikkeen.

Oivallus siitä, että antamalla 100% ei voi ikinä hävitä.