Nyt on minun aikani loistaa

Kun eilinen päätös sellaisenaan ei riitä

Oivallan asioita järkyttävään tahtiin. Edellisissä postauksissa olen kertonut, kuinka en tunne vihaa tai kuinka juoksukoulun aloittaminen kuvastaa minulle jatkamista siitä, mihin olen aikoinaan jäänyt. Menin tänään vielä itseeni vähän syvemmälle ja tein puolitoistatuntia kestävän mentaaliharjoituksen välittömästi palauduttuani kuntosalilta kotiin. 

        Tuon puolentoistatunnin aikana tunsin kuitenkin sitä vihaa mitä minussa juurikaan ei pitänyt olla ja patoutuneita katkeroitumisia. Minun oli käytävä vielä eilisiä ajatuksia syvemmällä. Sielä kauempana, minkä olen halunnut unohtaa tietäen kuitenkin, että tulen kantamaan sitä ikävää muistoa aina mielessäni.  

Elämäni kamalin päivä 

Palasin mielessäni vuosia taaksepäin siihen päivään kun aloin ajattelemaan etten ole enää mitään. 

Tuona kesäpäivänä, ollessani 13-vuotias pikku zorro, lähdin rutiinina kävelemään kohti miekkailusalia. Se oli lyhyt tuttu matka, jonka kävelin viikottain useaan otteeseen yksin, tai veljeni kanssa, mutta aina perille ati. Niin minä sitten lähdin kävelemään tuonakin päivänä, mutta en ikinä olisi uskonut, että sinä päivänä en tulisikaan pääsemään perille asti.   

Kolme miestä ja minä, lapsi 

Raiskaus. Tieni tyssäsi siihen että tuntemattomat miehet pysäyttivät minut ja toteuttivat epätoivoisimman rikoksensa. He tekivät tuosta päivästä elämäni kamalimman. Kun tekijöinä olivat isä ja poika, ja pojan ystävä. Kun tilanne oli liian sairas pienen lapsen ymmärrettäväksi. 

Pääsin lopulta pakenemaan tilanteesta. Yksi miehistä juoksi hetken perässäni, mutta minä juoksin kuin hullu. Juoksin pitkin katuja verisenä ja kalpeana kuin murhattu. Henkeni edestä. Pieni onnen kyynel vierähti mentaaliharjoituksen aikana juuri tässä kohdassa. Tässäkin kohdassa minä nimittäin juoksin matkani!   

Prinsessa pisti sormensa värttinään, ja vaipui uneen 

Tuon jälkeen ei ollut enää onnellista lasta, vaan elämänhaluton, omasta elämästään etäiseksi jäänyt onneton ihminen, joka siirtyi liian suurin kenkiin seisomaan. Vielä tänä päivänäkään en osaa kuvailla sitä oloa sen päivän jälkeen. Olet elossa, mutta tunnet olevasi poissa. 
Minä en saanut olla lapsi niin kauan kuin olisin halunnut. Ne miehet riistivät minulta onnellisen lapsuuden!   

       Tässä kohtaa harjoituksen aikana jälleen havahduin – Muistin mitä asianajajani kertoi minulle itkien kun valmistauduimme oikeudenkäyntiin: ”Krista, sinä olet kuin Prinsessa Ruusunen. Olet saanut haavan sormeesi ja vaivut syvään uneen. Olet syvässä, syvässä, syvässä unessa, mutta lopulta sinä heräät ja elät elämäsi onnelisena loppuun asti”. Ja sitten me kaikki itkimme.   

 Ymmärrän jälkikäteen mitä tuo syvä uni tarkoitti. Se syvä paha uni vei minut lastenkoteihin ympäri suomea, sairaalaan, huumeporukoihin, jumalattomaan tuskaan ja hulluuden partaalle.  

Nyt minä kuitenkin olen onnellinen, herännyt ja valmis elämään elämäni onnellisesti loppuun asti! NYT ON MINUN AIKANI LOISTAA.    

 

Joten tässä täydennys edelliseen päätökseeni 

Minä aion juosta maratonin jokaisen raiskauksesta selvinneen kunniaksi,  

ja aion haastaa korvaamattoman PT-Miran juoksemaan jokaisen syömishäiriöstä selvinneen kunniaksi.  

 

Tämä oli niin kova panos päätökseeni, että nyt ei ole enää paluuta. Nyt sitten syntyi päätös onnistua ja nyt minä sitten jumankauta vuonna 2016 näytän, että on minun aika loistaa! Ja kun minä lähden suorittamaan jotain niin suurta kunnian osoitusta, en aio kävellä vaan minä juoksen. Minä juoksen tämänkin matkani! 

-Krista