Arki on taas palannut ja Barcelona hyvästelty haikein mielin. On kyllä ahdistavaa todeta, että ei ollut kyllä mikään turha uni, minkä neljä vuotta takaperin näin. Olin nimittäin onnellisesti Espanjolin kanssa suhteessa ja meillä oli ihana tumma ja tulinen tytär. Tuossa unessa olin hyvin onnellinen, mutta myös muutaman vuoden vanhempi, joten hei, ikinä ei tiedä missä silloin olen!!  

         Edellä mainitusta voimme siis jo aistia pientä vihiä siitä, että vihdoinkin se pelkäämäni haastehetki iski kuntoprojektiini. Tuli ikävä, tuli riitoja ihmissuhteissa, tuli sairastuminen, treenit peruuntuivat, tuli ruokahaluttomuus, tuli väsymys ja nämä kaikki ovat yhteenvetona: ei **ttu kiinnosta.  

         Jotenkin kuitenkin minut on kyllä siunattu aikamoisella voimavaralla. En nimittäin tunne vihaa. En ole katkera kenellekään. Ehkä olen aikoinaan vihannut ja ollut katkera niin syvästi, että on siinä tullut sitten koko loppu elämän kiukut vedettyä varastoon samalla heitolla. Sen huomasi kyllä aikoinaan mielen laadusta…oli meinaan vähän perseestä olla äksy koko ajan. Silloinkin olisi voinut edes joskus totella isän huutaessa: ”Nyt sitte vipinää kinttuihin, äläkä väännä sitä naamaas”. 

        Ens siis reagoinut näihin vastoinkäymisiin raivolla, vaan taisin eilen tirauttaa muutamat kyyneleet kuunnellessani näitä klassisia vollotusbiisejä. That’s all. Jo tänään sairaspäivänä hörpin teetä villasukat jalassa ja laitoin mättöruuat tulille. Huomennahan olen jo terve, se päätös on tehty. Tätä vahvisti vielä minun aamupainoni mikä on noussut kolme kiloa! JES!! Ei näin hyvällä mallilla olevaa projektia voi deleteä painamalla sivuuttaa. Tästä pienestä kuopasta kaverit noustaan.  

        Eräs ihastuttavalla tavalla rasittavan viisas ystäväni (mies) aina tokaisee minulle kaikkiin vuodatuksiin (ihanan yksinkertaisesti) ”No kato peiliin, sinä itse päätät hymyiletkö ja olet kaunis, vai mökötätkö ja vihaat peilikuvaasi”. Näinhän se on. Kävinkin nyt vilkaisemassa samoten tein naamavärkkiäni peilistä ja näin sata finniä ja rasvaisen tukan, mutta hemmetin hauskan pikkumyy-virneellä varustetun epelin kokonaisuudessaan. Uu….suorastaan huvittavaa miten peilikuvani huusi ”Älä sinä maailma minulle nyt yhtään ala hankalaksi, et sää mulle pärjää!”.  

         HAASTANKIN SIIS NYT JOKAISEN menemään peilin eteen nauramaan omalle nassukalle. Jos on vähänkin raskaampi päivä niin keskity erityisesti suupieliisi ja kulmiisi. Olethan sinä nyt aika ihastuttava mörökölli, kun omaat niin mutruisen leuan jännittämällä suupieliä alaspäin ja kulmia rytistelemällä hankit siinä itsellesi niitä ryppyjä tulevaisuuteen. Elät kauemmin hymysuin! 

                                                                                   -Krista