Ripaus rehellisyyttä

Pitikö tämän kuntoprojektin olla syvällistä terapiakeskustelua itsensä kanssa? Näköjään..        

Suurin osa nuorista joutuu teininä tilanteeseen, jolloin päihteet ja huumeet tulevat vastaan. Tulee tilanne, kun joku kysyy saisiko olla, otatko, kokeile edes, ihan vähän vaan, c’mooooooon nyt ihan oikeesti. Myös minä jouduin. Minä kokeilin ja tämän jälkeen ystävät olivat ylpeitä. Jälkeenpäin toki haluan välittömästi korjata, ettei nämä mitään oikeita ystäviä olleet. Olimme yhdessä kasa epätoivoisia ihmisiä, joilla oli omat arpensa ja murheensa. Osa oli vanhempia, joilla oli jo aikaisemmin käynyt omat notkahdukset elämässä. Toinen ääripää oli nuoret, jotka olivat hukassa ja rohkaistumattomia tuomaan esiin mitä ovat, keitä ovat, mitä ja millaisia asioita haluavat edustaa. On täysin ymmärrettävää, että jokainen nuori käy teinivuosina läpi sen myllerryksen ja pohdinnan ”mikä musta tulee, kuka mä oon?”. Kun vastausta ei tiedä, ajattelee yleensä nuori välittömästi ”musta ei oo mihinkään, mä en oo mitään” ja tästä päästään siihen minkä jokainen ihminen on sanonut edes kerran tietoisesti tai tiedostamatta itselleen – ”Ei millään oo enää mitään välii”. 

Millään ei ollut minullekaan väliä. Koska en mä ollut mitään. Mä olin jo asiani kussut. Näin minä ajattelin ja uskomatonta on etten todellakaan tajunnut, että elämä jatkuu teinivuosista vielä usealla kymmenellä vuodella eteenpäin. Oli turvallista olla ihmisten kanssa, jotka pitivät itseänsä myös nollana. Ei joutunut kohtaamaan sitä, että joku olisi ollut sinua parempi. Ei ollut ainakaan pelkoa, että siinä pienessä kuplassa olisit huonoin. Kaikki oltiin samassa veneessä. Siinä ei uskaltanut myöskään ajatella, että voisi joskus olla menestynyt ja hyvällä ololla varustettu naisen alku. Silloin en olisi kuulunut enään tähän tiiviiseen kuplaan. Menetyksen pelko menestymisen johdosta? Huh…todellakin pelko, että et kuulu enään joukkoon ja menetät ystäväsi. Jatkatko yksin onnellisena vai pysytkö pohjalla muiden kanssa. Päätin pysyä, sillä en halunnut jättää niitä ihmisiä. Tai oikeastaan en halunnut, että he jättäisivät minut.  

 

Ainut ja viimeinen kiitokseni huumeille  

Tapahtui kuitenkin päihteiden johdosta tilanne, jonka jälkeen koko porukka hylkäsi minut. Nämä sillä hetkellä ”ainoilta ihmisiltä elämässäni” tuntuneet ihmiset vihasivat minua. Ahdisti niin paljon, että minun oli lähdettävä koko kaupungista pois. Koko maasta pois. Melkein kuukaudeksi Eestiin, toiseen kotimaahani, yksin. Varauduin, että tulen musertumaan ja sekoamaan totaalisesti. Ajattelin, että en tulisi enää IKINÄ takaisin.   

       Ette arvaakaan mistä minä sitten muserruin! Muserruin (jälkikäteen kutsun tätä taakan putoamiseksi harteilta) siitä, että ensimmäinen reaktioni oli syvä huokaus ja toteamus ”Elämä on ihanaa”. Päivät menivät yksin. Kävelin päivittäin satamaan meren ääreen. Katselin lähteviä laivoja, sekä vastaavasti saapuvia. Elämä on, jostain täytyy lähteä, saapuakseen jonnekin ja jonnekin täytyy saapua, jotta voi lähteä. BINGO! Tämä sama pätee elämässä.  

       Myönnän, että paluu Suomeen ei tuntunut mieluisalta vaihtoehdolta, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Minun piti tulla tekemään elämääni täyskäännös. Koska tavanomaiseen tapaan ”ystäviä” ei enää ollut, oli minun saatava aikani kulumaan yksin. Minulla oli aikaa kävellä ja juosta matkani, sillä minnekään ei ollut enää kiire. Kuntosali oli se minun pyhäikköni, jossa kävin. Eikä muuten ollut pelkoa, että sielä olisi törmännyt vihamiehiinsä. Ne tekivät sitä sielä jossain, minkä minä olin jättänyt taakseni. Tai minkä oikeastaan tämä uskomaton maailmankaikkeus jätti puolestani. Päivääkään en elämästäni muuttaisi ja niin hullulta kuin kuulostaakin -olen iloinen, että päihteiden johdosta jouduin tilanteeseen, jonka jälkeen ”lähimmäiseni” minua vihasivat. En edes halua kuvitella, miten pitkälle se olisi voinut muuten jatkua.. -joten kiitos huumeet, teitte ainoan tehtävänne.  

  

Yksi laiva lähti minun satamastani, ja toinen laiva saapui täynnä uusia ystäviä

Puoli vuotta eteenpäin, ja elin täydellistä elämää. Luovuin välittömästi jälleen urheilusta, kun huomasin miten ympärilleni oli tullut paljon uusia ystäviä. Erilaisia ystäviä! Oikeita ystäviä! Ja vielä päälle poikaystävä! Ei todellakaan ollut aikaa miettiä mitään urheilua, sillä viikonloput menivät joutuisasti tyttökavereiden kanssa yössä ja arki turvallisesti poikaystävän suojassa. Ajattelin tämän olevan lottovoitto -olin ollut jo tarpeeksi kauan yksin, enään siihen ei ollut mitään mahdollisuutta kunnes..  

 

Huomasin olevani itseni paras- oikea- ja aidoin ystävä.  

Mistä sen huomaa? Siitä, kun sinulla on paljon ihmisiä ympärillä ja tunnet silti loppupeleissä olosi vain yksinäisemmäksi. Huomasin, että olin taas lähdössä mukailemaan muita ja tekemään muiden pillin mukaan. Jälleen kerran maailmankaikkeus puuttui peliin. Jostain syystä kaikki ystävyyssuhteet vain jäivät pois. Aloin toisinsanoen olemaan enemmän oma itseni ja tuomaan rehellisiä mielipiteitä julki. Eihän siinä mitään, en minä silti yksin jäänyt. Minullahan oli mies!   

Niinhän minä luulin, mutta elinkin vain kumppanin elämää. En minä tehnyt mitään. Minä en sitten kuitenkaan uskaltanut lähteä elämään omaa elämääni, koska en uskaltanut luottaa vielä tähän parhaaseen ystävääni, eli itseeni.   

 

sitten tulemme tähän päivään, kun minä tästä kaikesta liikutun

Tuntuu kuin elämä antaisi minulle mahdollisuuden jatkaa siitä, mihin todellisuudessa olen jäänyt. Miksi se Krista, joka oli oppinut olemaan yksin ja nautti täyttää päivänsä urheilulla ja perheen kanssa ololla, lähti taas jonkun elämänlaivan vietäväksi? Siksi, koska kaikella on tarkoitus. Olin purskahtaa itkuun, kun seurasin tänään kumppanin urheilusuoritusta aidosti iloisena, sillä oman projektini johdosta en tätä ihmistä enää juuri ehdi arkena näkemään enkä välttämättä edes halua. Minä haluan olla itseni kanssa enemmän, nimittäin nautin siitä!                                                              Kun katselin peliä, mietin itseni urheilemassa ja suoraan sydämestäni kykenin kokemaan jokaisen suoritukseni uudelleen. Jokaisen miekkailuotteluni ja ne helvetin sunnuntain aamutreenit, jokaisen hölkän ja salikäynnin, 130,5km pyöräilyni ja tämän hetkisen kuntoprojektini, minkä kuvittelin olevan vain  kuntoprojekti. En olisi uskonut, että tämä projekti tulee yksinkertaisesti muuttamaan elämäni. Tämä on todellakin tie siihen, että voin jatkaa siitä mihin jäin.   

Kuten sanoin, ollessani yksin minä juoksin ja kävelin matkani, sillä minulla ei ollut kiire minnekään. Tänään tajusin, että tulen jatkamaan siitä. Piti vain tehdä äkkiä … 

PÄÄTÖS

– Minulla ei ole kiire minnekään, joten minä tulen juoksemaan ja kävelemään matkani.  

Henkisellä tasolla sanottakoon niin, että jos jotakuta tahtini ja reittini elämässä ei miellytä, menkööt nopeampaa tai hitaampaa. Minä en kuitenkaan enää mene muiden marsseihin mukaan, joten sorono! 

Fyysisellä tasolla – Ilmottauduin tänään juoksukouluun! Tämä kaikki symboloikoon sitä, että tulen jatkamaan siitä ajasta, jolloin olin onnellinen itseni kanssa. Nyt luotan ystävääni, eli itseeni ja voin ylpeänä sanoa, että tämä nainen juoksee vielä maratonin. Kävellen tai juosten.   

Ja se työ mitä tulen tämän eteen tekemään, on elämä jota haluan elää ja on asia mikä minulta on jäänyt kesken, eli urheilu.  

 

Tätä kirjottaessa; 

https://www.youtube.com/watch?v=rjFaenf1T-Y 

 

-Krista