Kun haluaisin kaikille hyvän mielen itsestään.

Onnenpäivässä keskusteltiin muutama päivä sitten suomalaisten lähes suoranaisesta vihasta silikonirintoja kohtaan. Tänään luin blogiin syntynyttä keskustelua, ja täytyy sanoa että mä jollain tapaa hämmennyin lukemastani. Tai oikeastaan tulin vähän surulliseksi. Sekä siitä, minkälaisia halveksuvia huutoja isorintaiset naiset (koostuvat ne rinnat sitten silikonista tai rasvakudoksesta) ovat kokeneet, mutta enemmän siitä, että osa naisista kertoi haluavansa rintaleikkaukseen, jotta näyttäisi muiden silmissä hyvältä. Kertoivat laittautuvansa muiden ihmisten vuoksi, pukeutuvansa korkokenkiin, seksikkäisiin farkkuihin, sekä push-up-rintaliiveihin muiden vuoksi. Koska kuka nyt yksikseen kotona laittautuisi?

Niin. Minä. Itseasiassa aika useinkin kuljen yksin kotona pitsihärpäkeyöpuvussa, seksikkäissä rintaliiveissä, kauniissa silkkiaamutakissa, hiukset laitettuna, joskus jopa korkokengät jalassa, sekä joskus myös meikattuna. Ihan vain itseni takia. Ihan vain sen takia, että silloin on hyvä fiilis. Mulla on silloin vahva, itsenäinen, kaunis, voimakas ja hyvä olo.
Ja se, minkänäköisenä mulla on sellainen olo, vaihtelee. Välillä mulla on kyseinen olo silloin, kun on vain hiukset ponnarilla, kasvoilla pelkästään kosteusvoide ja päällä kotishortsit ja säärystimet. Ja aina kotona kuljen semmoisena, millaisena mulla on kaikista paras olo itseni kanssa. On se sitten korkokengät jalassa ja meikit naamalla, tai tukka sekaisin ja onepiece päällä. Ja samanlaisena kuljen julkisillakin paikoilla. Välillä saattaa olla kausia, että laittaudun joka päivä, käyn kaupassa hame päällä ja korkokengät jalassa, kun taas välillä pukeudun tuulipukuun. Mulle on aivan sama, mitä joku muu saattaisi ajatella ulkonäöstäni. Tai siitä, että näytänkö kuinka idiootilta kaupassa käydessäni, pukeutuneena isoon vaaleanpunaiseen haalariin.

Muutamia viikkoja sitten kävin taas kaitsemassa nuorempaa siskoani. Illansuussa sisko seisoskeli peilin edessä pohtien huomisia kouluvaatteita, mieleinen asu päällään tuhahdellen, että harmi kun ei näitä voi laittaa. Kysyessäni miksi, sillä saahan hän lainata kenkiäni, oli vastaus tyhjentävä: 
”No koska me ollaan Ylöjärvellä, ei täällä kukaan pukeudu näin.” 
Totesin, että selvä. Kyseisen nuoren naisenalun kanssa on vaateasioista hyvin turha lähteä keskustelemaan enempää. Mutta jäin kuitenkin miettimään asiaa enemmän. Miten kaksi sisarusta voikaan olla niin erilaisia? Siinä missä nuorempi siskoni ei voi laittaa maihareita jalkaan kun ei muillakaan ole, kuljin itse lukioaikana päällä aivan mitä sattuu. Monestikaan kenelläkään muulla ei ollut samanlaisia vaatteita. Yhtenä päivänä oli korsetti kiristettynä ja PVC-hame päälläni, toisena taas saattoi päälleni eksyä maastohousut ja isoisän vanhat lapikkaat. Hiusten väri vaihteli muutaman viikon välein, kaikissa mahdollisissa shokkiväreissä. Sanomattakin siis selvää, etten ole koskaan ollut järin kiinnostunut muiden ihmisten mielipiteestä, mitä tulee ulkonäkööni.
Miksi siis siskoani kiinnostaa muiden mielipiteet hänen pukeutumisestaan? Miksi ylipäätään ketään kiinnostaa muiden mielipide omasta ulkonäöstään?
Ja miksi se edes merkitsee mitään?

Mua surettaa se, että on ihmisiä joiden oma hyvä fiilis edes voi olla kiinni jostakusta toisesta. Tai niiden muiden ihmisten hyväksynnästä, kiinnostuksesta tai arvostuksesta. Kyllä itsekin välillä laittaudun ulos lähtiessä, eilenkin baari-iltaan meikkasin jopa rajausten kanssa, sekä laitoin hiukset. Ja ulkona käydessäni, kun joku ihminen kommentoi ulkonäköäni positiivisesti, niin kyllä siitä ihan hyvä mieli tulee. Kiitän, ja hymyilyttää. Mutta näytän sitten muiden ihmisten silmissä hyvältä tai huonolta, ei millään tavalla määritä mua. Ei mulle tule itsestäni yhtään parempi fiilis, vaikka joku ihminen pitää mun ulkonäöstä. Varsinkaan joku vieras ihminen, koska se on vain se miltä mä näytän. Ei se silti tunne minua, eikä tiedä minkälainen olen ihmisenä.

Mä olen kuitenkin niin paljon enemmän, kun vain se ulkonäkö.