Kun rakastuin ensimmäisen kerran.

18.9.2009

Vaati vain Facebookin selaamista noihin aikoihin, koko ulkoisen kovon kuvien läpikäymistä ja rankkaa muistelua, että sain selville missä olin ja mitä tein vuoden 2009 syksyllä. Tai no, ei oikeastaan tarvinnut löytää kuin se hiusmalli mikä päässä on tuolloin ollut, että muistan kuka olin. Ja muutamien etsintöjen jälkeen se selvisi, turkoosi-violetti
Tämä kertoi heti, että olin lukion toisella luokalla, yleensä päälläni korsetti ja mielipiteitä enemmän kun laki sallii. Lukio ei kiinnostanut, suurimman osan tunneista vietin koulun kirjastossa, joko pelaamassa, dataamassa tai trollaamassa. Tämä real-life trollaus tietysti toimii niin, että kerrotaan kovaan ääneen kaikkia varmasti mielipiteitä aiheuttavia asioita, kuten että kaikki köyhät ovat alempiarvoisia ihmisiä ja valinneet sen tien, lihavat pitäisi sulkea Siperiaan eristykseen, Hitler on salainen idolini ja arvostuksen kohteeni, tai että atomeita ei ole olemassakaan, koska maailma on vain yksi suuri harhakuva. Sen jälkeen ei tarvitse kuin istua alas ja seurata tätä syntyvää kaaosta. Olen siis ollut (jo tuolloin) hyvin aikaansaava nuori nainen!

Ja niinkuin jokaisessa itseään kunnioittavassa lukiossa ovat kaikki porukat jakautuneet eri paikkoihin välitunteja viettämään. Kaikki coolit, kauniit ja rikkaat tietysti hengasivat koulun aulassa, koulusta kiinnostuneet seuraavan luokan edessä käytävillä, kaikki erikoiset, tavallisia ihmisiä hämmentävät hipit ja muusikot naulakoiden välissä, ja kirjastossa taas kauempaa tulleet, nuorisopoliitikot ja gamerit. Sana ”kirjasto” on tosin hyvin harhaanjohtava, sillä koulumme kirjastossa oli ehkä viisi kirjaa ja viisitoista tietokonetta. 

Ja siellä nimenomaisessa kirjastossa se tapahtui. Tutustuin syksyn aikana paremmin itseäni vuotta vanhempaan poikaan, joka heti erottui kaikista herkistä taiteilijoista joiden kanssa olin ennen seurustellut. Aikaisemmat pitkätukat siirtyivät siilin tieltä, sekä teini-ikäiset juuri ja juuri itseäni pidemmät pojat vaihtuivat 190 senttimetriin Burzumia, Behexeniä ja Mardukia. Kyseinen suhde kaikkine taukoineen, iloineen ja sotineen oli ensimmäinen pitkä parisuhteeni, ensimmäinen suhde, joka kesti pidempään kuin kuukauden, pidempään kuin kahden viikon alkuhuuma. Ja jos sanakirjassa olisi viha-rakkaussuhteen kohdalla kuva, olisi siinä kuva meistä. Pari vuotta kaiken kaikkiaan seilasimme edestakaisin, ja siihen pariin vuoteen mahduin minä sekä parhaimmillani, että pahimmillani. Eikä vielä tähänkään päivään mennessä luultavasti kukaan tunne minua yhtä hyvin.

Ja hän myös, kutsutaan vaikka Mardukiksi, tutustutti minut aivan alkujaan pelimaailmaan. Jos ei siis lasketa lapsuuden Mastersystemiä ja serkkujen PS1, joilla peleihin ensikosketukset tuli Bonanza Brosin ja Raymanin kautta. Monen monet illat istuin nojatuolilla tietokonepöydän vieressä katsellen kuinka CoD, DotA ja Left 4 Dead pyöri koneen näytöllä ja kavereiden huuto kuului Skypestä. Suhteen myötä olin myös ensimmäistä kertaa LanTrekissa, jossa pelimaailma avautui vielä enemmän minulle. Ja kiinnosti. Ja vei mukanaan.

18.9.2009 valmistauduimme Mardukin kanssa valvomaan seuraavan yön läpeensä jonottamaan aamukuudelta myyntiin tulevia Rammsteinin keikan lippuja ja intoilimme parin viikon päästä koittavaa reissua Seinäjoelle Amon Amarthin keikalle.
Mutta kuten sanottu, olin suhteessa huonoin ja pahin itseni mikä voin olla, ja tulevan kevään katastrofien jälkeen päätimme pitää taukoa. Tämän tauon aikana muutin omilleni, yritin selvitä lukion viimeisestä vuodesta ja kasvoin aikuiseksi. Tauon jälkeen suhteemme otti suuren harppauksen parempaan, mutta kaikki ennen tekemäni paha jätti suuret arvet suhteeseen. Ja vaikka oikeastaan kaikki muuttui, ei silti mikään muuttunut. Edelleenkin, joka kerta kun Chisun Sama nainen soi, palaan takaisin siihen aikaan. Viimeiseen taisteluun suhteen puolesta.
 

Desktop7.jpg

 

Suhteet Oma elämä

Kun minusta tuli aikuinen.

Kaikista näistä haasteen päivistä ja vuosista ainoastaan tästä tiesin heti missä olin. 17.7.2010. Siksi siitä aloitankin. Kyseinen kesä nimittäin opetti minulle elämästäni ehkä enemmän kuin mikään muu siihen asti. Tai no unohdetaan se ”ehkä”, opettikin. Luultavasti enemmän kuin olen senkään jälkeen oppinut. Kesä 2010 kului nimittäin pelastaessani. Ei, en pelastanut Afrikan köyhiä, häkkeihin lukittuja turkiseläimiä tai edes maailmaa. Pelastin silloista poikaystävääni.

Jostain kumman syystä keväällä 18 vuotta täyttänyt Miisa kuvitteli, että ihmisiä voi pelastaa. Muuttaa. Auttaa! No, hyvin pitkän puolivuotisen jälkeen opin, että ei voi. Senhän ei tosin olisi kovin suurena yllätyksenä pitänyt tulla, kun sekä Emmi, äiti, että miljoona muuta ihmistä sitä mulle (yritti) kertoa. No kantapään kautta oppii parhaiten!

Kuten sanottu, olin juuri astunut täysi-ikäisyyteen ja siksi voimakkaimmillani! Vihdoin pääsin maailmaan itse, sain tehdä mitä halusin ja vastuu itsestäni oli enää vain ja ainoastaan minulla. Lukiota oli jäljellä enää yksi vuosi (siinä vaiheessa tosin ei ollut kovin varmaa, että montako vuotta kaiken kaikkiaan tuleekaan..) ja kesä oli elämän parasta aikaa. Juhannusta vietettiin kaveriporukallamme yhden ystävämme mökillä järven rannalla. Istuin laiturinnokassa maastohousuissa, puukko vyöllä, Karjala kädessä ja tukka sekaisin. Olin vettänyt koko päivän ihmisten kanssa ja tarvitsin aikaa yksin. Hengähtää. Laiturille kuitenkin hetken päästä tuli kuitenkin jo pitkään ”jotenkuten” tuntemani kaveri. Avauduttiin, tutustuttiin, juteltiin, ihastuttiin ja rakastuttiin. Ei mennyt kauaakaan, kun kaasu pohjassa laput silmillä etsittiin hänelle asuntoa, kun vanhempien luona majailu alkoi kyllästyttää. Asunto löytyi kun löytyikin, Tampereelta. Kyseisessä asunnossa vietin pitkälti koko kesän, välillä kotona käydessä vain vaatteita vaihtamassa. Olin samaan aikaan Tampereella hotellilla aamiaisella töissä, joten töihin kulkeminenkaan ei tuottanut ongelmia.

Koko kesä tuntuu näin jälkeenpäin hämmeltävältä. Hämärältä kesäillalta, tunkkaiselta auton etupenkiltä, tyyneltä järvenrannalta, David Bowielta, kolkoilta kerrostaloilta ja oudoilta ihmisiltä. Jonkun toisen elämältä. Vanha kaveripiiri vaihtui aika pitkälti uuden poikaystävän kavereihin, perjantai-illat Räikän uimarannalta istuskelusta keskelle metsää raksakopissa järjestettäviin reiveihin ja jatkoihin tuntemattomien ihmisten tuntemattomiin koteihin. Outoon palaan kurkussa ja paineeseen rinnassa, kun vieraan talon eteisessä on lasten kenkiä ja kylpyhuoneessa pieniä vaaleanpunaisia hammasharjoja. ”Asuuko täällä lapsia?” 

Kesän muuttuessa syksyksi poikaystävä lipui aina vain kauemmas. Muutin elokuussa ensimmäiseen omaan asuntooni ja vietimme hänen kanssaan kaiken ajan yhdessä, joko minun luonani tai hänen. Mitä pidemmälle syksyyn mentiin, sitä enemmän keskustelut: ”Pitäisköhän sun lopettaa? Tai edes vaikka pitää jotain taukoa..?” tulivat ajankohtaiseksi. Sitä vähemmän myös mitään ongelmaa oli. Koko syksy kuluikin painiskellessa tämän, sekä oman itseni kanssa. Mitä mä haluan? Onko tää liian raskasta mulle. Miksi mulla on koko ajan paha olla? Älä välitä siitä! Kyllä se muuttuu. Eilenkin se sanoi, et se lopettaa.. Se sanoi, että mä oon sille tärkein, eikä millään muulla ole väliä. 
Ja silti joka päivä, kun huominen tuli, syksy muuttui talveksi, huomasin aamulla ettei eilisestä ole mitään muistikuvaa.
Mitä niillä hienoilla ja kauniilla asioilla on merkitystä, kun ei se muista. Ei se muista taaskaan. Vaikka se sano et nyt se muistaa! Miksi mä ansaitsen tän? Mä oon ihan kaunis, fiksu ja mukava. Mitä mä teen väärin?

DSC_0936.JPG

Niin, en mitään. Ikävä tosiasia kun on, ettei ketään toista ihmistä pysty muuttamaan tai pelastamaan tieltä, jonne hän on ajautumassa. Tai jonka hän on jo valinnut. Vaikka kuinka rakastaisi, yrittäisi, haluaisi ja toivoisi.

Kaikista vähiten addiktia.

Suhteet Oma elämä Syvällistä