Tänään Toimituksen puolella puhutaan epäonnistuneista kampaajakäynneistä. Täytyy sanoa, että usein kyseisisiin Toimituksen aiheisiin pystyy edes jotenkin samaistumaan, mutta tällä kertaa en pysty. En ole milloinkaan käynyt kampaajalla niin, että lopputulos ei olisi miellyttänyt! Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettäkö olisin leikannut ja värjännyt hiuksiani samalla tavalla monta vuotta. 

Ensimmäistä kertaa niin että muistan, kävin kampaajalla yläasteelle mennessä. Tällöin halusin vaaleasta pitkästä tukastani ehdottomasti semmoisen Heather Locklear-tyylisen vaalean olkapäille asti olevan tukan. Sain myös ensimmäistä kertaa laittaa raitoja, ja muistan miten mukavalta ja rentouttavalta raidoittaminen myssyn kanssa tuntui! 

Niin, katsokaa nyt! Kyllä minäkin olen ollut söpö joskus! Suunnilleen samalla linjalla jatkettiin koko yläasteen ajan, vain hiusten pituus vähän vaihteli.
Lukioon mentäessä olin löytänyt sisäisen hippini, joka käytti huiveja, teki hiusten sekaan minirastoja joihin pudoteltiin helmia, sekä kuunteli Bob Marleya enemmän kun laki sallii.

Olin koko ikäni mennyt vaaleilla hiuksilla, kunnes koin totaalikyllästymisen. Ostin kampaajalta hiusvärin, soitin Emmin paikalle, heitin pyyhkeen olkapäiden suojaksi ja vakuuttelin vieressä kauhusta kankeana seisovalle poikaystävälle, että ”hyvä siitä tulee!”
Ja tulihan siitä!

Pinkillä jaksoin mennä muutaman viikon, kunnes väri sai taas vaihtua.

Ja tällä kertaa tavalliseen punaiseen! Korvassa riekonkynsi ja päällä silloisen poikaystävän Suomileijona-huppari. Joo, ei mullakaan kyllä kauhean hyvin mennyt! Kyseessä taisi muuten myös olla äitini ehkä kaikkien aikoja all-time-inhokki -poikaystäväni! Enkä varsinaisesti ihmettele..
Punainen väri pysyi jopa yllättävän pitkään päässäni! Parin kuukauden jälkeen lähti kuitenkin sivut siiliksi ja otsatukka palasi.

Lukion toiselle luokalle mentäessä ja punaiseen väriin kyllästyttyäni päätinkin kokonaan vaihtaa hiustyyliä, varasin kampaajaltani neljä tuntia aikaa, istahdin tuoliin sanoin: ”Tee jotain.”
Eikä pieleen mennyt tälläkään kertaa!

Tukka lyheni ja päähän tuli violettia ja turkoosia. Tällä tukkatyylillä tosinoli hintansa – minulla se oli päänahka täynnä palaneita rakkuloita. Täysin samoilla hiuksilla en tosin muistaakseni mennyt kuin pari viikkoa, kunnes oli aika taas istahtaa kampaamotuoliin. Tällä kertaa oli kuitenkin jo selvä visio päässä: ”Kokonaan sininen!”

Ja sehän sitten laitettiin! Tämä on ollut selvästi yksi lemppariväreistäni! Ylläpito oli kuitenkin niin raskasta, kun hiuksia piti värjätä kerran viikossa, jotta väri pysyisi intensiivisenä. Tästä siirryinkin sitten kotivärillä mustaan ja annoin hiusten kasvaa tulevia Vanhojen tansseja varten. Kakkosluokan keväällä täytin 18 vuotta, ja heti seuraavana päivänä toteutin pitkäaikaisen haaveeni!

Nimittäin septum-korun! Meillä kun on ollut sääntö, että alaikäisenä ei lävistyksiä oteta. Ajatus korusta siis muhi päässäni yläasteelta saakka, kunnes vihdoin pääsin lävistyspenkkiin! Korun myötä kuitenkin halusin lisää vaihtelua, koska musta keskipitkä tukka nyt vain on yksinkertaisesti tylsä.
Lähdin taas kampaajalle mielessäni Joan Jett lyhyiden hiusten aikaan, mutta vielä paljon lyhyempänä.
Eikä menty pieleen vieläkään!

Koru naamassa ja lyhyt tukka, nyt ollaan oikeilla jäljillä! Kuitenkin, lukion kolmannelle luokalle mennessä aloin kaipaamaan sitä tuttua ja turvallista punaista, niin eihän siinä auttanut kuin istua taas kampaajalle pää vaalennettavaksi.

Punaisella lyhyellä tukalla jaksoinkin mennä muutaman kuukauden, kunnes värjäsin taas mustaksi. Leikkaus pysyi samana, mutta väri vaihtui takaisin mustaan. Kamppailin taas punaisen värin hankalan hoidettavuuden kanssa. Lukion kolmannella luokalla muutin pois kotoa ja elämä oli yhtä muutosten tuulta! Kevättalvella tulinkin siihen tulokseen, että nyt on sen aika. Aika toteuttaa pitkäaikainen haave, mitä en ole vain uskaltanut tehdä! Ei siinäkään ollut kuin soitto toiselle kaverille, että ”vieläkö teillä on se kone?” ja toiselle, ”noni, huomena lähtee!”
Siellä me sitten vuoroteltiin konetta kädestä toiseen ja pohdittiin, että kuka on vähiten paniikissa ja saa vähiten tuhoa aikaan.
Mutta tuhoa ei saatu ollenkaan aikaan, vaan taas onnistuttiin!

Ja näin minusta tuli siilitukkainen, aikuisuuden kynnyksellä oleva nainen, jonka aikeena oli hauista puristellen todistaa, että naisellinen nainen ei tarvitse hiuksia! 

Eikä muuten tarvitsekaan. Siilitukka on edelleen suosikki tukkatyylini! 
Lakkiaiset oli kuitenkin tulossa ja lupasin isoäidilleni kasvattaa hiuksia niihin mennessä, takaisin lyhyeen malliin.

Niin sitä sitten tehtiin! Lakkiaisia varten kasvatin lyhyet hiukset, teetin mekon ja Teemu Reini otti maailman hienoimpia lakkiaiskuvia.
Samalla tukkatyylillä lakkiaisten jälkeen pakkasin kamani Ylöjärvellä ja muutin Utsjoelle, josta syksyllä Inariin opiskelemaan. Koska olen koko elämäni (lukuunottamatta ensimmäistä Heather Locklear-käyntiä) käynyt vain yhdellä ja samalla kampaajalla, päätin luopua moisesta riskipelistä Inarissa.
Siirryin taas kotiväreihin, ja vaihdoin hiusten kasvaessa punaiseen.

..Ja mustaan. Shocking.

Hetki mustaan siirtymisen jälkeen muutin takaisin Tampereelle, jolloin leikattiin mustasta lyhyempi versio. Kutsun sitä Emmi-tukaksi. Ja koska tässä postauksessa on jo noin about 2957 kuvaa, lienee tarpeetonta lisätä kuvaa hiuksista, jotka voi mennä katsomaan suoraan Emmin päästä! Ainoa ero taisi olla se, että jakaus oli eri puolella. Muistan edelleen elävästi, kun Minibaariin Emmin kanssa mennessäni, meillä oli samanlainen tukka, kummallakin pinkki huulipuna, pinkit housut ja musta yläosa. Yes everybody needs to know we is sisters yes!
Mutta kuten arvata saattaa, kyllästyin aika nopeasti siihen tukkatyyliin..: D Ja palasin takaisin lakkiais-hiuksiin! Värjättiin oma väri takaisin päähän ja lyhyt tukka tuli takaisin. Viimeistä kertaa hiuksia leikattiin viime talvena, sen jälkeen olen vain antanut niiden kasvaa.

Entä missä nyt ollaan?

Nyt ollaan vaiheessa: ”Mitä tehdä, kun kaikki on jo tehty?”